Author name: Minna Kauppi

Tiistain urheilugaalan jälkeen muistui mieleeni sellainenkin fakta, että kun muutama vuosi sitten itse otin vastaan Vuoden urheilija -Uunon, en koskaan saanut pitää kiitospuhetta. Lähetysaika taisi loppua kesken. Mutta koska tiettyjä sanoja, kuten kiitos ja anteeksi, ei voi kai koskaan sanoa liiaksi, niin ajattelin nyt sitten muistaa käyttää tuota ensimmäistä. Välillä nimittäin tuntuu, että saan niin paljon hyvää elämääni, etten usko sitä itsekään aina ansaitsevani.

Taas meni yks viikko niin, että en paljon lenkkeilyn muodossa ulkona nenääni valkaissut. Huomenna otetaan selvää siitä, saako tyttö taas juosta ja kirmata piakkoin vai pitääkö vielä pyörittää polkimia telkkarin edessä ja pestä hikikarpaloilla vetoreeneissä lattiaa. Lekurin jälkeen koittaa sitten Voglialla pieni kuvaussessio, jonka jälkeen mut koristellaan urkkagaalaan sopivaksi.

Uusi vuosi on jorattu jo hetki sitten käyntiin ja oon viihtynyt ihan muksasti sorvin ääressä. Tietysti on myönnettävä, että ikuinen syksy ei ole ihan paras inspiraation helmi. Mutta kun ei se muuksikaan muutu, niin pitää yrittää iloita siitä, että ei tarvi ainakaan juoksulenkeillä liukastella. Tosin nyt ei ole taas muutamiin päiviin tarvinut muutenkaan juosta, kun lepopätkästä huolimatta toivottavasti pieni, uusi jännevamma on ruvenut kolottamaan.