Jalanjäljet on nyt jätetty Lanzarotenkin tulivuorikentille. Reissu meni tosin aika paljon vähemmillä askelilla kuin olis voinut unelmoida, mutta kokeilin kuitenkin pikkusen hölköttelyä ja juoksuakin.
Kokonaisuudessa oli kyllä just hyvä combo, koska tuli levättyä, rentouduttua ja urheiltua samassa paketissa. Aika usein nämä reissut lämpimään menee kuitenkin täysin niskalimaa pyyhkiessä. Mutta nyt siis ainakin tuntui siltä, että ehti lukea, löhöillä ja ottaa arskaakin just sopivasti urheilun jälkeen. Ja vaikka mä niiiin väitän,etten koskaan pala, niin tais ne mun rusketusraidat olla aika punaset ja kipeät kolmen tunnin pyörälenkin päälle
Koipi ei siis ole vieläkään kunnossa, mikä on jo aiheuttanut vähän kurttuja otsaan. Ja itse asiassa tuntuu, että uuttaa pikkuvaivaa pukkaa vaan jos yrittääkin rempoa liikaa. Nyt pitää jo pikkusen ruveta pohtimaan, miten käy kolmen viikon päästä kisattava ekan maailmancupin. Juoksukunto ei varmasti ole superia, mutta saapas nähdä onko edes järkeä lähteä mukaan…höh. Mutta epätoivoon en vaivu, vaikka tuntukin välillä, että liikkuminen on yhtä haparoivaa kuin muillakin lämpimään jäseniään oikomaan tulleilla vanhuksilla.
Saarena Lanzarote oli tosi hyvä paikka pyöräilylle, vaikka tuulisenä päivänä setti oli työmiehen hommaa. Ja maastopyöräillessä oli oltava terävänä, ettei puhkonut kumeja. Nyt sitten kotona taas, mikä mahtavasta lomasta huolimatta on kuitenkin parasta. Ja just sopivasti tultiinkin, kun telkkari tarjoaa rinkelikisoja jokaiselle solulle.
Kisakatsomoa ja hiihtoa, ehkä pikkusen juoksuaskelia. Tässä on nyt nimittäin sellanen asenne, että ehkä tämä vamma lähtee ennemmin sillä, millä on tullutkin …jospa siis avain löytyy sieltä, minne sen hukkasinkin. Mutta katsellaan, muutakin kuin telkkaria 🙂
