Taivaanranta on alati karkaava kangastus.

Ehkä meistä kaikki maalaavat omanlaisensa.

Kenties todellisuus leijailee usvana horisontin yllä.

Vaikeita tavoittaa kumpikin.

On myös hetkiä, jolloin kaikki on kirkasta.

Horisonttiinkin pääsee silloin soutamalla.

Souda, siis souda!

Aika moni asia on ajautumista ja sattumaa, vaikka joissain asioissa horisontti onkin selkeä ja reitti sinne saavutettavissa. Lukion jälkeen en vielä edes osannut hahmottaa, millaisia ammatteja maailmassa on, mutta jokainen tiesi opettajan, poliisin, lääkärin ja muutamat muut. Ja mullehan ykkönen oli joka tapauksessa suunnistus, vaikken siitä olisi ammattia uskonut saavanikaan. Kaikki muut ammatit tulivat urheilu-unelmien jälkeen. Takaraivossa takoi silti aina ymmärrys siitä, että urheilun jälkeen on uusi elämä, toisenlaiset taivaanrannat, joissa pitää pystyä myös tekemään oma osansa.

Lukion jälkeen ajauduin opiskelemaan journalistiikkaa eli vähän jo lipsuin viestinnän suuntaan, mutta lopulta astelin vanhempieni jalanjäljille kielten pariin ja minusta tuli ruotsin ja englannin opettaja. Vaikken yliopiston kielten laitoksella ikinä ajatellut olevani oikealla alalla, enkä open hommia ole juurikaan tehnyt, niin nyt olen huomannut, että kansainvälisessä maailmassa kielitaito on kuin onkin rikkaus. Ja kieli ylipäätään on asia, josta pidän. Käytän englantia ja ruotsia työssäni, jos en päivittäin niin viikoittain ainakin. Ja vaikkei urheilu-ura ole virallinen tutkinto, käytän urheilusta saamaani ahkeruuden ja sinnikkyyden oppia sekä uskoa ja itseluottamusta lähes joka päivä.

Tietyllä tavalla olen siis aina tiennyt, millainen horisontti minua urheilun jälkeen odottaa, mutta en ole osannut soutaa oikealla tavalla tai täysin oikeaan suuntaan, vaan vedellyt välillä ympyrää. Viestinnän ja markkinoinnin pariin päädyin lopulta melko sattumalta. Tavallaan ryhdyin siis vaan soutamaan ja huomasin, että nythän tämä paatti liikkuukin iloisesti eteenpäin, niin soudetaanpa lisää. Ja niin on soudettu!

Minulle sanat ovat rikkautta ja lauseet muodostavat jatkumoja toistensa perään ikään kuin itsestään -siltä se ainakin parhaimmillaan tuntuu. Ja voi siskot, se on myös asia, josta nautin. Vaikka oma tapani elää ja olla on melko jäsentelemätön, ja ajatukseni vilkkaasti heittelehtiviä, kirjoittaessa jokainen sana on päässäni paljon kirkkaampi. Visuaalisessa maailmassa olen myös oppinut hyödyntämään taitojani. Vaikka välillä tuntuu, että esimerkiksi sosiaalisessa mediassa muilta kopiointi on tehokkaampaa kuin mielikuvitus, ja algoritmit pitävät enemmän samankaltaisuudesta, niin aina luovuudellekin löytyy sijaa.

Koska tykkään kirjoittaa, niin välillä joku kysyy minulta, miksen kirjoittaisi kirjaa. Kirja on kuitenkin taidetta, viestintä on sanoittamista lyhyemmällä kaarella. Kirjaan pitää löytyä intohimo, ja intohimon suhteen olen kovin vaativa. Sitä joko on riittävästi, jotta voi rakentaa jotain erityistä ja taidokasta, tai sitten se ei riitä mihinkään omasta mielestäni riittävään. Mutta viestinnässä on monenlaisia mielenkiintoisia puroja, jotka tekevät viestinnän yhtenäisen virran. Siinä on samaa iloa kuin lapsena, kun sai lätäköstä lurun virtaamaan solisten vapauteen. Ja kaikkihan tietävät, mitä pienistä virroista lopulta voi kasvaa.

Koen, että minulla on tähän reiluun neljänkympin ikään ollut kaksi monella tavoin ”oikeaa” työtä – toimea, joissa koen olevani nainen oikeassa paikassa. Suunnistus oli työnä kuin koski. Se imi mukaansa täydellä voimalla. Horisontti piirtyi äärimmäisen vahvana ja useimmiten sinne pääsi soutamalla kuin härkäpää läpi tyrskyjen ja tuulten. Tämä viestintätoimisto on enemmänkin vielä pulppuileva puro, jossa pitää soudella ketterästi ja ennakoiden. Joka päivä on erilainen taivaanranta ja välillä on hetkiä, kun kaikki vesi sataa kerralla ja uoma meinaa repeillä. Toisinaan kaipaisi enemmän sadetta, silloin pikku souturetketkin ovat kovin ilahduttava asia.

Tähän kevääseen kaipaisin kyllä sadetta enemmän aurinkoa;)