Tuulenvire kasvoilla, taivaalla palluraisia poutapilviä, maantienreunassa heinäkuinen kukkakirjo, jossa maitohorsman vahva pinkki sekoittuu herkkiin kelloihin ja kirkkaisiin pietaryrtteihin. Välillä tuoksuu tuuli, välillä kukkien taivas ja sekään ei haittaa, että jostain pölähtää lämmin navetan lehahdus. Pyörän päällä sulkeutuu omaan umpioonsa, jossa ajatukset lentävät, vaikka kaikki aistit ovatkin koko ajan läsnä.
Pyöräilin eilen Vierumäeltä Vääksyyn, Pulkkilanharjulle, Kalkkisiin ja siitä vielä hiukan eteenpäin. Ihan koko reittiä en tänään ehtinyt vetää loppuun, mutta pari tuntia ja yli 50 km sain rullailla omaan tahtiin. Vääksystä lähtevä pyöräreitti on tuttu jo nuoruusvuosilta, vaikken sitä kovin monta kertaa munamankelillani polkaissutkaan. Klassikkoreitti Vääksystä Pulkkilanharjulle ja Kalkkisten kautta takaisin Vääksyyn on noin 58 km pitkä ja sen varrelta Päijänteen kimaltelevasta syleilystä löytyy ihania kahviloita ja monen makuisia jäätelötötteröitä, joita lipoessa voi katsella kauas ulapalle. Vääksyssä on myös herkullinen ravintolatarjonta ja joitain uusiakin näkyy taas nousseen kylän raitille.
Itselle 50 km on mukava ja sopiva lenkki, koska fillaroin kovin vähän, mutta hevijuuserit voivat hyvin koukata pidempiä kierroksia vaikka Sysmän, Lahden tai Heinolan kautta. Eilen nautin lähes pelkästään Asikkalan omasta tarjonnasta, joka onkin alueen parasta. Eilen samoista maisemista nautti kanssani koko perhe, sillä he ajoivat huoltoautoina saman reitin. Alun perin oli tarkoitus lähteä Simon kanssa treffilenkille ja mietinpä, josko oltaisiin vedelty osan matkaa pojankin kanssa, kun koko matka Pulkkilanharjulle on Vesivehmaalta saakka turvallisesti pyörätietä. Mutta tällä kertaa nautin siis vain yhteisistä pysähdyksistä ja muutoin pääsin ihailemaan maailmaa itsekseni.
Vierumäeltä Urajärvelle lähtiessä saa tottua alkukilometrit tasaiseen kankaaseen. Urajärven kylän kohdalla alkaa kumpuilevampi maalaismaisema ja sille välille osuu myös Urajärven kartano, jolle en tällä kertaa ehtinyt pysähtyä ihailemaan vanhaa rakentamista ja kartanotyyliä. Heinäkuisia peltoaukeita ja horsmaläikkiä ihailin senkin edestä. Seuraavaksi matkalle osuu Vesivehmaan lentokenttä ja vanha tanssipaikka Jenkkapirtti. Kalkkisista tulevan risteyksen jälkeen aletaan jo lähestyä Vääksyä ja itselle kovin tuttuja reittejä. Poljinhan samaa tietä koulunmäelle vuosikausia.
Vääksyssä kanavan silta on alhaalla ja pysähdyn vain hetkeksi, sillä matka on edelleenkin vasta aluillaan. Vääksyn jälkeen rullailen Asikkalan kirkolle, jonka jälkeen todellinen paratiisi on jo oven takana. Ensimmäiset treffit perheen kanssa on sovittu Reimarille Pulkkilanharjun kauneimpaan ytimeen. Siellä on luvattu lapsille jäätelöt, mutta koska alkaa olla jo ruoka-aika, otamme heille puoliksi pitsan ja meille aikuisille puoliksi muikut. Kun perhe jää jälkiruokajäätelöitä herkuttelemaan karautan karkumatkalle reitin kuuluisimmalle osuudelle. Pulkkilanharjun kapea harju kiemurtelee ja Päijänne välkehtii sen molemmilla puolilla. Karisalmen sillalla jään ottamaan kuvia selkälokin kanssa poseeraten ja niin näyttää tekevän moni muukin.
Sillan jälkeen on jälleen yksi jäätelöpaikka, mutta oma herkkurastini odottaa vasta Kalkkisissa. Pulkkilanharjulla pyörätie on välillä hiekkatietä, mutta sitä on ainakin omilla maastokuvioisilla renkailla erinomaista polkea. Ei ole juurakoita, eikä kiviäkään. Pyörätie loppuu tältä erää Kalkkisten risteykseen. Kalkkisten tie on jo pidempään ollut hiukan hapoilla, mutta kun asian tiedostaa, niin osaa skannata routavauriot etukäteen. Asikkalan vähemmän tunnettu kanava, Kalkkisten kanava, olisi vain muutaman kilometrin päässä päätieltä, mutta kävin siellä venereissulla jo viikko sitten, ja kun perhe kiitää ohitse jo hyvän matkaa ennen Kalkkista, niin jatkan kiltisti polkemista sinne. Kalkkisten kylällä on kirkon lisäksi Manibaari, josta on ainakin joskus saanut hyvät pitsat sekä pieni, kiva kyläkauppa. Heti niiden jälkeen on oma jälkiruokapaikkani, Pihamaan mansikkatila, jonka herkkuja käymme nauttimassa joka kesä. Mansikkalimonadi maistuu täydellisesti kesälle ja sydänpullan jaan Simon kanssa. Tosin lapset ottavat siitäkin omansa, kuten tapana on. Kotiin napataan tilan vadelmia ja lisää mansikkalimsaa.
Kalkkisten kylän jälkeen pudottelen kauniisti kiemurtelevaa maantietä alas satamaan, josta kohoaa upea silta. Muistan, kuinka minäkin olen mennyt paikasta joskus pienenä lossin kyydissä, mutta nyt pääsee ihailemaan maisemia korkealta veden päältä. Loppureitti onkin reitin rankin ja vaativin osio. Mutkittelevaa metsäistä tietä ja isoja mäkiä. Tällä kertaa en polje koko reittiä Vesivehmaalle saakka, vaan huoltoautoni nappaa minut aiemmin kyytiin ja yritän nauttia maisemista loppumatkalla sen sisältä. Vaikka kulkemani ympyräreitti on autoilijoiden ja erityisesti moottoripyöräilijöiden suosiossa, niin siitä touhusta puuttuu tuoksut ja tuntemukset sekä pienemmät yksityiskohdat liikunnan jälkisestä euforiasta puhumattakaan. Pyörällä pääsee sisään ihan toisenlaiseen maailmaan.
Jos lähtisin pidemmälle lenkille, hyppäisin varmasti jossain poukamassa uimaan ja kävisin kunnolla syömässä Vääksyssä. Saattaisinpa ottaa majankin jostain kivasta majapaikasta. Mutta tällä kertaa pieni kesäretki oli oikein riittävä ja ihana. Itse asiassa pyöräretki oli yksi kesän kivoimmista jutuista tähän mennessä. Omaa aikaa, järven selän kimallusta ja heinäkuisen kesän värejä. Joskus lenkillä paratiisi löytyy pään sisästä, jossa uudenlaiset kukat saavat voimaa, mutta tänään paratiisi oli konkreettisesti ympärilläni.
Suosittelen!
Teksti on tehty yhteistyössä Asikkalan kunnan kanssa, mutta kaikki, mitä kirjoitan on totta <3