Tiistain urheilugaalan jälkeen muistui mieleeni sellainenkin fakta, että kun muutama vuosi sitten itse otin vastaan Vuoden urheilija -Uunon, en koskaan saanut pitää kiitospuhetta. Lähetysaika taisi loppua kesken. Mutta koska tiettyjä sanoja, kuten kiitos ja anteeksi, ei voi kai koskaan sanoa liiaksi, niin ajattelin nyt sitten muistaa käyttää tuota ensimmäistä. Välillä nimittäin tuntuu, että saan niin paljon hyvää elämääni, etten usko sitä itsekään aina ansaitsevani. Siispä.
Kiitos ihana mieheni. Kaikesta.
Kiitos mahtava perheeni, että olemme aina toistemme tukena naurussa ja itkussa.
Kiitos ystävät. Ne, joiden kanssa jatketaan siitä, mihin eilen jäätiin ja ne, joiden kanssa jatketaan siitä, mihin vuosi sitten jäätiin. Olette tärkeitä kaikki ja rikastutatte elämääni omilla persoonillanne.
Kiitos pienelle mutta ytimekkäälle seuralleni. Opetuksesta, tuesta ja kaikesta siltä väliltä. Asikkalan Raikas!!!
Kiitos yhteistyökumppaneilleni. Monet teistä ovat juosseet rinnallani jo vuosikausia. Toiset ovat ehtineet mukaan vasta viime päivinä. Hyvä yhteistyö on aina hienoa ja hedelmällistä molemmille osapuolille.
Kiitos lääkärini Katja, fyssarini Jasmine, hierojani Olli ja Maija ja kaikki muutkin, jotka ovat jäseniäni korjanneet ja aukoneet.
Kiitos Suunnistusliitolle leirityksestä, valmennuksesta ja luottamuksesta.
Kiitos fanit ja kannattajat ja muut tukijoukot. On mukavaa jakaa huiput ja joskus ne karikotkin teidän kanssanne!
KIITOS
Minna
PS: Eilen pistettiin isovarpaan koukistajaan (ei siis sittenkään peroneukseen) kortisonia, joten nyt on aikaa kirjotellakin, kun ei saa rasittaa jalkoja…ehkä tämä tästä taas. Ainakin akillesten kanssa tehtiin niin hyvä täsmäisku, että usko on nytkin luja. Sitä paitsi aika moni on sitä mieltä, että aina, kun mun talviharjottelu on mennyt jotenkin huonosti, niin kisakausi on ollut sitäkin kultasempi. Eikä se taida olla pelkästään mielipidekysymys