Lukiossa en tiennyt muuta kuin sen, että haluan urheilla, vaikka tykkäsin lähes kaikista aineista. Yliopistossa todella tiesin vain, että haluan urheilla. Ja sitten minä urheilin, kuten tarina kertoo. Elämä oli yksinkertaista, kun tiesi tasan tarkkaan, mitä siltä halusi. Sen jälkeen, kun en enää halunnut huippu-urheilla, olen ajelehtinut työelämän suhteen hiukan päämäärätiedottomasti tuulen mukana. Vaikka urheillessakin mietin monesti merkityksellisyyttä, intohimo riensi kovalla vauhdilla sen ohi. Merkityksellisyyden, osaamisen ja mielenkiinnon palapeli ei olekaan ollut työn suhteen ihan helppoa rakentaa.
Vielä tovi sitten minulla oli usein tunne, että muut ympärilläni etenevät määrätietoisesti urillaan, mutta minulta puuttui kartalta reitti, joten suunnistus oli enemmänkin yksittäisiä bingorasteja kuin hallussa oleva suoritus. Väistämättä mietin, että pusikossa päättömänä säntäilevä Kauppi on kyllä tällä hetkellä hiukan alisuoriutuja myös yhteiskunnallisessa mittakaavassa. Ajattelin, että itse en juuri nyt paneudu, siis Todella Paneudu, yhtään mihinkään, eikä potentiaalini tule näin käyttöön. Tavallaan olen ollut itselleni pettymys omalla urheilun jälkeisellä työurallani, koska kuvittelin, että urheilun jälkeen olisin jo joku jossakin kiitämässä kohti kunnianhimoisia tavoitteita. Työni on ollut melkoista multitaskausta ja sillisalaattia jo pitkään. Tärkein roolini äitinä on tuonut asetelmalle hyväksyntää omassa mielessäni, sillä äitiyttä olen toteuttanut rakkaudella ja reitit ovat olleet kovin selviä, sydämen viitoittamia. Omassa arvomaailmassani perhe on selkeä ykkönen, joten sinänsä asiat ovat olleet tasapainossa ja onni läsnä.
Tavallaan olen siis ollut sinut sen kanssa, että teen oman osani perheeni elannosta, vaikka minulla ei ole hienoa titteliä tai uraputkea. Käytän rahaa sen verran kuin tienaan (lama-ajan lapsi ei muuta osaakaan). Olen äiti, jolla on virtaa tehdä lumiukkoja, lähteä pulkkamäkeen ja tehdä retkiä ilman uupumista. Olen valtavan etuoikeutetussa asemassa. Jos olisin joku muu, elelisin ehkä ilman tunnon tuskia mieheni rahoilla, lakkaisin kynsiäni ja shoppailisin laukkuja. Mutta kun on tottunut kunnianhimoisiin maaleihin, itsensä kehittämiseen ja eteenpäin menemiseen, niin oma sisin on se, joka pistää tasapainon horjumaan. En hamua väitöskirjoja, enkä edes suurta johtajuutta, mutta intohimoa, kunnianhimoa ja sitä reittiä tyhjälle kartalle olen kaivannut jo pidempään.
Mutta arvatkaas mitä?
Nyt alkaa vihdoin tuntua siltä, että kartalleni on hahmottunut muutakin kuin yksittäisiä merkkejä. Ei tässä vielä hullusta uraputkesta puhuta, mutta kuitenkin sumun keskeltä alkaa löytyä selkeyttä. Urheilu-urani päättymisestä on jo yli 8 vuotta ja vaikka välillä olenkin ollut urani kanssa eksyksissä, niin ilman kaikkea sillisalaattia en olisi ehkä keksinyt, mitä todella haluan tehdä. Moninainen haahuilu on ollut samanlaista kasvua ulos vanhasta kuoresta kuin joskus lapsena, kun maailma oli vielä valloitettava vuori. Aikuisena oma ajattelu rajoittaa usein enemmän tekemisiä kuin todellisuus ja täytyy olla rohkeutta luottaa siihen, että tekemällä oppii ja kompurointikin on normaalia.
Omaksi jutukseni on siis muotoutumassa viestintä- ja markkinointityöt yritykseni kautta. Aluksi ujostelin kertoa, että voisin näitä juttuja tehdä ja vielä osaankin jotain. Ja ainahan mietin kriittisenä, osaanko kuitenkaan tarpeeksi. Matkan varrella olen myös huomannut, että kuvien näprääminen, kotisivujen tuottaminen ja tekstien väsääminen ovat sellaisia asioita, joihin minulta löytyy intoa. Työnteko on ollut kivaa ja toimeksiantoja on alkanut tulla pienelle viestintätoimistolleni mukavasti. On ollut tosi kiva tuntea onnistumista, saada kiitosta, vahvistusta osaamiselle ja uskolle ja samalla oppia koko ajan uutta. Osaan ja saan olla tästä niin kiitollinen ja innoissani. Ja kun edelleen pääsen toteuttamaan asioita urakkatyyppisesti, koen olevani vapaampi, vaikkei todellista lomaa aina olisikaan tarjolla. Välillä toki töitä on vähemmän, mutta aina, kun saan toimeksiannon, olen kiitollinen ja näen sen ikäänkuin näytön paikkana, jotta osaamistani tarvittaisiin jatkossakin. On ollut myös jollain tavalla kivaa, ettei nämä työt liity urheiluun, vaikka edelleenkin suunnistuskouluja tulen vetämään, ja liikunta ja urheilu minulle edelleen tärkeä asia onkin.
Summasummarum. Haahuilu on tärkeää, jos täytyy löytää itsensä uudelleen. Ja nuorelle ihmiselle kokeilu ja kaatuilu on tärkeää, jotta voi ylipäätään löytää itsensä. Tekeminen on tärkeää, jotta huomaa, mistä oikeasti tykkää ja että voi oppia uutta. Prosessointi vie aikaa, eikä sitä voi oikein nopeuttaa, jos aikoo löytää perille saakka. Ja rohkeutta on se, että ei anna muiden määritellä lokeroa, jossa itseään toteuttaa.
