Warning: mysqli_real_connect(): Headers and client library minor version mismatch. Headers:100337 Library:30120 in /home/int32520/public_html/wp-includes/class-wpdb.php on line 1775
Mitä sitten? – Minna Kauppi

Minna Kauppi

Liikunta, urheilu, elämä.

Mitä sitten?

Minusta tehtiin synttäreiden aikaan pari haastattelua, joihin menemistä emmin, koska en ole urheilu-uran jäljiltä vieläkään työelämässä täysin selkeillä poluilla. Sitten ajattelin, että mitä sitten. Ei kukaan ole valmis, ja minulla on kuitenkin melko harmoninen olo elämästä muutoin. Aika harva huippu-urheilija tietää tarkkaan, mitä tekisi, kun ura loppuu. Kun omassa urheilussa on kiinni ruumis, sydän ja sielu, todella harva kykenee ajattelemaan kunnolla muita vaihtoehtoja tulevaisuudessa, vaikka niitä päähän pilkahtaisikin. 

Uusi elämä ja ura vaativat pitkäaikaista työtä ja totuttelua. Se on prosessi, joka voi kestää vuosia ja ainakin omalla kohdallani näin on käynytkin. Itselläni ei toki ole kahden pienen lapsen kanssa ollut aikaa kaivella liiaksi omaa napaa ja siksikin prosessi on varmasti hidastunut. Pienet tassuttelijat vetävät aina pidemmän korren. Prosessointi vaatii aikaa, jota ei välttämättä ole. Toisaalta lapset ja äitiys ovat valmentaneet minua varmasti yhtä paljon kuin työtehtäväni yhteensä. Välillä joudun yhä puhuttelemaan itseäni myös siitä, että työ ei välttämättä ole kaikilla samanlaista 8-16 tekemistä, mutta se voi silti olla työtä. Urheiluaikoinakin tämän asian kanssa jo päätäni vaivasin. Oliko suunnistus työtä? No olihan se.

Urheilu ei itsessään pätevöitä mihinkään perinteisempään ammattiin, vaikka se antaakin monia oppeja, ominaisuuksia ja piirteitä, joista on etua monissa ammateissa. Tekeminen ja työskentely ovat harvoille urheilijoille vaikeita asioita, mutta maalin puuttuminen on. Jos ei tiedä, mitä kohti menee, niin tekeminen tuntuu päättömältä ja tarkoituksettomalta. Itse olen urheilu-uran aikana ja lasten aikana tehnyt koko ajan jotain työtä tai opintoja. Juuri nyt koen, että jokainen työtehtävä ja haaste vie eteenpäin ja maalikin vielä hahmottuu, vaikka olenkin jo keski-ikäinen. Siihen tarvitaan vain työtä, malttia ja hiukan rohkeutta.

Monesti puhutaan, kuinka nykyään ihmisille ei kelpaa ”pelkkä” työ. Haetaan aina tarkoitusta, onnea tai jotain muuta hienoa, vaikka aina sellaista ei löydy. Itse teen tällä hetkellä sekalaisia hommia. Pienistä puroista kasvatan virtaa, jolla tulen toimeen. Oikeastaan en edes kaipaa isoa palkkaa tai statusta, koska en tarvitse ylimääräistä materiaa. Viikon pari kuussa työllistäneet kielten opettajan hommat ovat luoneet selkärankaa ja rytmiä. Lihaa luiden ympärille teen yritykseni kautta moninaisilla jutuilla, usein ne liittyvät edelleenkin urheiluun. Suunnistuskouluja pidin tänä vuonna vähemmän, mutta ehkä ensi keväänä järjestän kunnon livesuunnistuskouluja nettikoulujen sijaan. Kaikki riippuu myös siitä, mitä muuta matkan varrella keksin.

Työ luo tarkoitusta, merkitystä ja se pitää kiinni arjessa ja elämässä. Se on hirveän tärkeä osa elämää. Toisaalta lapset ovat näin pieniä vain kerran ja heidän mukana kulkeminen on työtäkin tärkeämpää. Itselläni priorisointiin on tällaisena onnekkaana yksilönä olemassa oleva mahdollisuus. Tasapainoilu pikkulapsiarjessa on varmasti todella normaalia ja kaikesta ei voi koko ajan ottaa maksimitehoja irti, kuten urheilu-uralla. Katselen kyllä työpaikkailmoituksia ja hainkin yhtä paikkaa sinne pääsemättä. Mutta yritän myös sallia itselleni sen, että en kiidä kohti tähtiä, enkä loista erityisesti missään juuri nyt. Toisinaan se mietityttää ja ahdistaa, mutta suurimmaksi osaksi olen sinut valintojeni kanssa, koska ne tulevat sydämestä. Oma maksimi ei aina ehkä edes näy palkkapussissa, vaan rauhallisessa ja levollisessa mielessä. Elämässä, jonka valintojen takana voi seistä.

Tässä blogissa oli pieni puro ajatuksia aamulta ja viime viikoilta.