Jokainen osaa juosta ainakin teoriassa, vaikka ihan jokaisella juoksu ei näytä yhtä kevyeltä, helpolta ja luontaiselta. Ja hyvin harva osaa juosta niin kovaa kuin oma potentiaali antaa myöden. Koska itse olen harjoittanut tuota taitoa koko elämäni, tiedän, miten pitää reagoida, kun alkaa tuntua pahalta, jotta jaksan koko matkan maaliin. Hapotuksen tunne voi uutuuttaan tuntua varmaan kovinkin kivuliaalta, mutta kun sitä kivun rajaa oppii hallitsemaan, pääsee uusille tasoille ja löytää hallinnan kauneuden.
Jokainen meistä osaa myös laulaa, vähintään nuotin vierestä. Mutta samalla tavoin kuin juostessa, tottumattomat lihakset lyyhistyvät taakan alla, eikä ikinä pääse niin kovaa tai kauas kuin haluaisi tai kuvittelee. Masked Singeriin lähtiessäni tiesin, että löydän suunnilleen nuotit tai ainakin osun kohtalaisen lähelle, mutta laulukilpailuun osallistuminen ei todellakaan olisi tullut mieleeni ilman Dinon hassua suojakuorta. Laulukokemusta minulla ei ole, jollei jokailtaista tuutulaulua ja muutamaa karaokehulluttelua lasketa. En ollut myöskään koskaan ennen laulanut studiossa, mikä oli sekin ihan eri juttu kuin omaan tahtiin hiljakseen hyräily. Huomasin, että pohjaraitojen päälle laulaessa minä, joka olen aina muutoin ajoissa, meinasin jäädä taimissa jälkeen;D Kokonaisuudessaan homma meni siis näillä pohjilla ihan hyvin ja oikeastaan pääsin ohjelmassa pidemmälle kuin kuvittelin.
Opin Dinoseikkailusta uusia asioita. Sen, että ylä-äänissä falsetti on kuin suojakuori, jonka vetää tahtomattaan päälle, koska ei hallitse itseään niin, että voisi hypätä rajan yli turvallisesti. Opin sen, että mitä rohkeammin käyttää ääntään, sitä varmemmin löytää itsensä väärältä nuottiviivastolta. Ja opin todellakin sen, että laululihakset ja äänen hallinta vaativat samaan tapaan pitkäjänteistä työtä ja harjoitusta, jos haluaisi oikeasti osata laulaa sillä potentiaalilla, mikä sisään on rakennettu.
Laulun lisäksi pääsin ensimmäistä kertaa opettelemaan tanssikoreografioita. Kävin tosin vain kerran harjoituksissa, sillä vauvan kanssa oli helpompi hoitaa nämäkin asiat kotona. Aluksi ihmettelin, miten ihmeessä oppisin videon välityksellä koko setin esitystä varten, mutta nopeasti tajusin mielikuvaharjoittelun voiman. Suunnistuksessa mielikuvaharjoittelu ei ole kovin yksinkertaista, koska haasteet vaihtuvat jatkuvasti, mutta kun opeteltava asia on standardi, mielikuvissa onkin mieletön voima ja vahvuus varsinkin, kun kehoaan on tottunut käyttämään. Kun kuvauksia ennen oli kiireisempi viikonloppu, mietin kuviot lähinnä pienessä päässäni ja olin valmis. Välillä mietin niitä jossain suunnistuskisassakin ja poukkoilin ihan mihin sattuu 😀
Itse hahmohan tuli tietysti siitä, että meidän nelivuotias rakastaa dinosauruksia ja olen harjoitellut tätä luonneroolia varten jo muutamia vuosia. Oli myös ihana huomata, että Dinosta tuli heti hänen suosikkihahmonsa. Meillä oli hauskaa kotisohvalla, kun hän aina välillä mietti, että Dino kuulostaa ihan äidiltä. Pakko myöntää, että hän oli väistämättä välillä kuullut hiukan harjoitteluanikin, joten osa lauluista oli siksikin tuttuja. Niin, lauluista osan valkkasin ihan itse, osaa ehdotettiin mulle ja järjestystä en saanut päättää, vaikka olisin halunnut;)
Vihjeistä mulla ei ollut tarkkaa tietoa etukäteen, välillä jouduin itsekin etsimään itseäni rivien välistä. Esimerkiksi maitotonkista mietin, että liittyiköhän tämä nyt siihen, että vielä imetin jatkuvalla syötöllä kuvausten aikaan, minkä vuoksi vauvakin oli yhtenä pitkänä päivänä mukana. Oli myös tosi vaikea arvioida, kuinka helposti etsivät ja katsojat keksisivät, kuka Dino on. Läheisiltä tutuilta alkoi tulla viestejä jo toisen jakson aikana. Väärään Suuntaan -biisin kohdalla olin lavalla kauhuissani, kun huomasin, että pyörin lavalla kompassin päällä, mutta onneksi sekin meni etsiviltä ohi. Heillä on livetilanteessa kuitenkin niin paljon enemmän katseltavaa ja mietittävää. Toisaalta arvelinkin, ettei minua ei ehkä olisi helppoa arvata, kun en enää ole kovin ajankohtainen medioissa. Kisat on huipulla juostu jo kauan sitten ja 1,5 vuotta sitten tullut kirja tavallaan sinetöi kaiken sen, miksi joskus olin julkisuudessa ollut.
Aika harva aktiiviurheilija lähtee näihin TV-juttuihin (jos kukaan?), koska huiput eivät ole valmiita uhraamaan aikaa viihteelle tulosten kustannuksella. Meitä fossiileja pyydetään sitten aika usein ”urheilijaruutua” täyttämään. Masked Singer oli pitkästä aikaa ohjelma, josta en halunnut kieltäytyä. Ja onneksi lähdin, koska olihan se nyt huippuhauskaa leikkiä kesätyökseen dinosaurusta TV:ssä, ei sellaista mahdollisuutta ihan jokaiselle suoda.
Masked Singer on hyvänmielen perheohjelma ja maskin takana oli helpompi heittäytyä tekemään asioita, jotka muuten olisivat vaatineet jättiläismäisen epävarmuuskynnyksen ylittämistä. Kuka hullu näillä pohjilla muuten lähtisi laulukilpailuun? Mutta kun ei ole satsannut kilpailuun koko elämäänsä, kyse on leikistä, eikä häviö tai mokatkaan samalla tavalla haittaa. Tietysti halusin aina jatkoon ja nälkä kasvoi syödessä, mutta tällä kertaa olin tyytyväinen tähän matkaan. Ja se, mikä jäi tärkeimpänä käteen, oli heittäytymisen hienous. Masked Singer oli hassunhauska seikkailu, jota en katunut hetkeäkään. Ja hei, olispa yhtä rohkea kuin Dino aina, vaikkei päälle pistäisikään naamaria! Paitsi, että mä pyysin Dinopuvun itselleni, joten tästä lähtien voin elää elämäni rohkean räyhkeänä dinosauruksena.
PS: Ainoa, jonka mukana olon ohjelmassa tiesin, oli Ali, jonka kanssa meidät paljastettiin samaan aikaan, muutoin kaikki oli tosi salaista ja näin muita hahmoja vain tiputustilanteessa. Telkkarin välityksellä arvelisin, että Yksisarvinen tai Corppi voittaa. Tämähän on kumminkin laulukilpailu ja minusta he kuulostavat sellaisilta, jotka osaavat käyttää kaikkein maksimaalisimmin laululihaksiaan 😀