Minna Kauppi

Pulppuilevan innokas, iloinen, päättäväinen ja supertehokas.

Perhoset ovat kauniita vatsassakin

Vuosi sitten pyöräytin maailmaan maailman ihanimman tytön. Hertta täyttää tänään vuoden ja opettelee kovasti kävelemään ja puhumaan. Minikokoinen rakkauspakkaus on oikea hymytyttö ja samalla melkoinen äidin mussukka. Hänellä oli välillä melko vahva eroahdistus ja vaikka olen käytännössä ollut läsnä koko kesän ja hänen pienen elämänsä muutamia työrupeamia lukuun ottamatta, niin vain se, että pistän lenkkivaatteet päälle, saattaa aiheuttaa pientä ulinaa. Takaisin tullessani Hertan onkin heti tsekattava, että maitobaari on vielä paikallaan. Aika usein hän myös vetelee unia lenkkini ajan, mutta haistaa kyllä, kun saavun paikalle, vaikka olisin ihan hiljaa. 

Kun joskus katselin läheisten perheiden meininkiä, mietin, miten ne oikeasti jaksavat tuota loputonta härdelliä. Joskus näytti jopa siltä, että perhe-elämä on tosi raskasta. Mutta ei lapset ole raskaita, lapset ovat vain rakkaita, ainakin silloin, kun ne ovat omia. Silloinkin, kun palaa täysin hihat, pohjalla on se kaikkein suurin tunne. Lapsen syntyessä se automaattinen rakkauden määrä onkin ollut hätkähdyttävää. Kaikkein ihmeellisintä on ollut ehkä kuitenkin se, että molemmat ovat jo syntyessään niin omia persooniaan. Mahtavia tyyppejä, kuten monesti yhdessä kotona ihmettelemme ääneen. 

Hertta oli syntyessään vain 2 kiloa painava.
Pikkuinen hän on vieläkin, mutta pohje on sentään jo lähes kolmen peukun kokoinen <3
Perhosen toukka vielä masussa.

Niin, nämä mahtavuudet määrittävät melko pitkälti omaa elämääni, mutta on silti tärkeää tehdä itselle hyvää oloa tuottavia asioita. Tämän kesän olen treenannut, en siis pelkästään kuntoillut, vaan ihan oikeasti tehnyt tavoitteellisesti töitä kohti Jukolaa. En silti ole mikään huippu-urheilija enää, vaan määrittelisin itseni kuntourheilijaksi. Minulle huippu-urheilu on sitä, että yrittää tehdä kaikkensa, jotta pääsisi omaan potentiaaliinsa. Lähes kaikki muu on toissijaista. Tällä hetkellä olen kaukana siitä, että tekisin kaikkeni urheilun eteen ja vaikka olen harjoitellut kesän ajan laadukkaammin kuin kertaakaan urani loppumisen jälkeen, oma maksimipotentiaalini on kuitenkin tosi kaukana. Olen hyvässä kunnossa, mutta siinä missä joskus juoksin tonneja alle 3.15min/km viisi kappaletta, niin nyt pääsen sitä vauhtia ehkä maksimissaan yhden. Suunnistuksellisesti taas sain kartan kanssa juoksun haltuun vasta tovi sitten ja silti heikolla motivaatiolla tulee unohdettua, mikä olikaan se homman juju. Suunnistuksen sujuvuus tai metsäjuoksu on kaukana siitä, mitä se on ollut parhaimmillaan. 

Huippu-urheilun määritelmässä on tietysti myös otettava huomioon urheilijan taso. Vaikka pistäisi kuinka elämän peliin, mutta ei ikinä ole lähelläkään maajoukkuepaikkaa tai maailman kärkeä, niin on ehkä kuitenkin vain urheilija. Jos elämässä on asioita, jotka pistää urheilun etusijalle, mutta satsaa kuitenkin välillä ihan oikeisiin treeneihin, voidaan mielestäni puhua kuntourheilusta. Mutta eihän määritelmillä ole sinänsä mitään väliä. Kunhan haluan ilmaista, mikä ero omalla kohdalla on siihen urheilijaan, joka joskus olin. Se ero näkyy jokapäiväisessä elämässä, harjoitusmäärissä ja myös tulostasossa, mutta erityisesti pään sisällä. Tutkimusmatkani Venlojen lähtöviivalle alkaa lähestyä joka tapauksessa loppuaan ja on jälleen mielenkiintoista nähdä tulosluettelossa, mikä on sitten urheilun ammattilaisen ja entisen ammattilaisen, nykyisen harrastajan ero tällä kertaa.

Mutta mikä saakaan jo huippu-urheilun lopettaneen ihmisen vielä innostumaan treenaamisesta? No tietysti se, että se on ihanaa. Se on asia, minkä osaa. Liikunta on keino rentoutua ja päästä omiin ajatuksiin. Päivän lenkki on minun omaa aikaa, omia ajatuksia ja sen jälkeen on aina hyvä olo. Väitän, että olen myös ihmisenä mukavampi, kun pääsen hetkeksi karkuteille. Uran jälkeen olen siis harrastanut lähinnä liikuntaa, mutta pakko myöntää, että kun nyt tein näitä kovempiakin treenejä, niin kyllä se on mukava huomata, miten kuntokäyrä nousee ylöspäin ainaisen taantumisen sijasta.  Omat unelmat on urheilullisesti saavutettu, mutta siinä on tiettyä taikaa, kun pääsee huippujoukkueella Venloihin. Kun jännittää niin maan perkuleesti omasta ja muiden puolesta. Perhoset ovat kauniita vatsassakin.  Venlojen viestissä nähdään, kuinka pitkälle niiden siivet meidät kantavat.

Minna

PS: Avasin jo instan puolelle hiukan kesän kuntokuuriani, mutta pikakelauksella Venla-kuntoon liito on siis lähtenyt tästä: 

– Huippu-uran päättymisestä on pian 6 vuotta, mutta sitä ennen tuli vedettyä pohjia kuntoon pienestä saakka sellaiset 30 vuotta.

– Yli puoli vuotta tuli lähes täyttä liikuntataukoa supistelevan raskauden ja synnytyshommien vuoksi. 

– Juoksun aloittaminen hiljalleen lokakuun lopussa, ekat reippaammat juoksut joskus joulun jälkeen.

– Talvi ja kevät lähinnä kärryillä menoa 5x viikossa 6-10km, välillä vähän suunnistelua ja muutama kisa.

– Kesäkuussa ryhdyin juoksemaan enemmän ja pidempiä lenkkejä ja myös kovia treenejä ihan säännöllisesti. 

-Viimeiset pari kuukatta olen harjoitellut n. 6-8h viikossa. Olen tehnyt vähintään 2 kovaa treeniä esim. 1,3×4 ja 10x1min vetoja 1min palautuksella tai sitten ihan suunnistuspätkiä tai -kisoja. 

-Juoksua metsäpoluilla tai metsässä on siis tullut se 60-70km viikossa. Olen silti nautiskellut myös elämästä, käynyt huvipuistoissa ja Suomipopeilla. Niillä retkillä en tietenkään ole urakoinut kuin riehumisessa.