Tänään en juuri jaksa välittää. Olin omaan tasooni nähden p*ska (tarkista vaikka asia gepsistä) ja siitä ei kuulu saada palkintoa. Hommat eivät vaan menneet nyt niin kuin piti. Mutta vaikkei jaksa juuri nyt kiukustua, niin toki se harmittaa, kun alisuoriutuu. Silti eniten harmittaa se, että en tiedä, missä vaiheessa kaikki meni pieleen. Treenikausi meni mahdottoman hyvin. Olin superkunnossa. Ylivoimainen maajoukkuetreeneissä ja -kisoissa. Keväällä alkoivat ensimmäiset vaikeudet. Alkoi väsy hiipiä kroppaan. Mutta välillä taas pystyi vetämään ihan mielettömän kovaa. Ja koko ajan suoritustaso oli kohtalaisen hyvä kuitenkin.
Sitten tuli päähänkin väsy. Alkoi ärsyttämään lehtijutut, joita tehtiin, vaikken itse edes suostunut niihin. Ärsytti salakuvaajat. Alkoi ahdistamaan kotikisat. Olisin halunnut hypätä koko kisaviikon ylitse ja painua johonkin sinne, missä kukaan ei näe eikä kuule. Nyt ne henkilökohtaiset startit ovat ohi, mutta se, mikä päässäni muuttui tänään positiivisesti on se, että nyt haluankin yllättäen suunnistaa, enkä karata kotikisoista. Huomenna haluan kisata enkä ahdistu. Kotiyleisö on ihan huikeasti ollut tukena, vaikken olekaan saanut itse tarjottua parasta herkkua. Muut ovat toki täyttäneet odotukset sitäkin paremmin. Huomenna aion itsekin tehdä hommat niin, että ei tarvitse hävetä omaa suoritustaan. Ei sitä ennenkään olla nelossijoihin kompastuttu. Huomenna rokataan Venlan ja Annin kanssa niin, että koko kansa saa huutaa sydämensä kyllyydestä;)
Ja loppukaneetiksi voi sanoa, että ilman pettymyksiä, voitotkaan eivät tunnu niin mahtavilta. Onnistunutta suoritusta ja mitalia pitää muistaa itsekin arvostaa joka ikinen kerta.
Tasiteluhengityksin,
Minna