Viimesetkin kesän rippeet on nyt jätetty taakse. Samalla, kun vaihdetaan dollareista euroiksi, englannista suomeksi ja plussa-asteista miinukseksi, mieli on vähän haikea, mutta toisaalta on kiva olla pitkästä aikaa kotona. Tai edes Suomessa.
Vaikka Uuden-Seelannin reissusta menikin sairastellessa ihan liian iso pala ja melkein kaikki kisat jäi juoksematta, niin viimenen viikko oli jo tosi hienoa. Upeeta ja mahtavaa. Yritin kompensoida ekojen viikkojen möllötystä sillä, että maksimoin vapaa-ajatkin jollain tavalla elämästä nautiskellen. Käytiin luonnon putouksilla, joissa oli joko virkistävää tai lähes kuumaa vettä, kapusin Taru Sormusten Herrasta -leffasta tutulle Mt Doomille ja surffailin tulivuoren hiekkarinnettä alas. Laskettelin koskea ja tiputeltiinhan siinäkin 8 metrin putous. Juoksin hulluna mäkiä ylös ja alas. Yhden tosi hyvän tehoreeninkin sain tehtyä, vaikka sitä en tohtinut odottaa. Vikana aamuna hyppäsin vielä kalliolta jalat naruun sidottuna ja kiljuin. Samalla sain puolivartalokylvyn alla olevasta joesta.
Kaikkea voi kokea, kun vaan ryhtyy toimeen. Mutta kaikesta ylimääräsestä adrenaliinisälästä huolimatta hienoimpia oli taas kerran pitkät lenkit mahtavilla vaellusreiteillä. Ei se yksittäinen kiksi hirveästi merkitse, vaan se hieno tunne, joka tulee, kun juoksee vuoren rinnettä ylös ja alas ja katsoo kaukaisuuteen niin kauas, että ajatukset näkee vieläkin pidemmälle. Se on parasta.
Pitkään olen ollut laukun kanssa matkalla. Raahannut sitä pitkin lentokenttien käytäviä ja turvatarkastuksia. Mutta vaikka viimeksi olinkin kotona joulukuun alussa, niin siellä asiat lipuvat samaa rataa. Laskupino odottaa maksajaa, kukat huutavat vettä ja vastaamattomat kysymykset odottavat vieläkin viisaita ratkaisuja. Eiköhän nekin tässä selviä pikku hiljaa. Tai sitten pitää juosta vielä vähän lisää.
Alla loppumatkan parhaat palat. Benjivideon laitan myöhemmin, jos onnistuu:)
