Pari päivää Uuden-Seelannin reissun jälkeen totesin, että lumipohjainen lenkkeily tai radalla pinkominen alkaa heti ottaa sen verran aivoon ja jalkoihin, että ennakoin itseni kuitenkin Espanjaan vähän aiemmin. Itse asiassa maajoukkueen leirikeskus Etelä-Espanjassa, Barbatessa, pyörisi seuraavat kaksi kuukautta, mutta itse otin kahden päivän etumatkan Torremolinoksen kautta ja viihdyn paikan päällä leirikeskuksessa muuten sellaisen reilun kuukauden. Välissä otan vielä viikon lepoloman näillä näkymin, koska muuten tulee kuitenkin reenailtua liikaa.
Maajoukkueen ja vähän muunkin sekalaisen suunnistusporukan majapaikkana toimii siis Barbate, tuttavallisemmin Barbababa, jossa on tarkotus taikoa hiihtoniiloiksi talven aikana muotoutuneet oliot suunnistusbarbababoiksi. Huolto pelaa pääkoutsin, hieronnan, hyvän lenkki- ja ihmisseuran ja jopa lekurin ansiosta ja urheilijan vastuulle jää vain juosta, suunnistaa, syödä ja levätä. Siksipä itse olenkin paikanpäällä vain osan aikaa. Ei noin hyvää koseptia kukaan kestä tai siis allekirjoittanut ei kestä ja sen olen sentään vuosien mittaan oppinut.
Tänään vietin päivän Malagan lähivuorilla muistellen kymmenen vuoden takasen leirin päätekirmailun reittejä. Silloin tuli vedettyä pienet överit vikana päivänä melkein maratonin lenksulla ja kantakalvo palautui siitä reissusta vasta kuukauden päästä juoksukuntoon. Nyt otin sitten vaan sellaset perus kolme ja puolituntiset mukavan aurinkoisessa säässä. Illallisen nautiskelin rantabulevardilla ja totesin, että tällä ikähaarukalla meikäläinen tuntee olonsa melkein teinitytöksi;) Olen muuten varmaan ekaa kertaa yksin lomakohteessa. Tämä on melkein kivaa ainakin näin parin päivän verran. Ihmisen ei ole hyvä olla yksinäinen, mutta yksin oloa kannattaa joskus kokeillakin.
