Lupasin itelleni, etten kirjota tänne enää yhtään valitusvirttä, joten tässä on menny nyt hetki ennen kuin viittin avata sanaisen lipastoni. Viimeset viikot on tullu tunnusteltua olotilaa ja ravattua verikokeissa ja vähän muuallakin varmistelemassa, että se on varmasti vaan keuhkokuumeen jälkisauhu, jota pitää vielä hetkonen sammutella. Noh, sitä se kai on sitten, joten siinä mulle hyvää uutista. Viimeset viikot olo on muuten ollutkin normaali, mutta jos reenata yritän, niin huomaan, että kaikki ei ole hyvin, joten parempi odottaa, että kaikki on taas hyvin ja paremmin.

Jossain vaiheessa teki mieli koteloitua erakkokärpäseksi pois kaikilta kysymyksiltä ja suunnistuskisoista erityisesti, mutta sama se oli tulla sieltä keuhkokuumekaapista samantien, kun kuitenkin halus nähdä kavereita ja ihmisiä ja vilauksen ukostakin, kun se suunnistaa kuitenkin, vaikkei ite vois kompanssia väräyttää. Näissä tapauksissa oliskin helpompi, jos vois elää vähän epäurheilullisimmissa piireissä, kun tuntuu, että kuitenkin elämä pyörii turistina muailman kuppien ja Jukoloiden seassa.

Mutta niin se vaan on monessa muussakin perheessä. Sisko ja sen lapsoset oli aika pitkään papan (ja mun) luona hoidossa, kun isänsä oli tänä vuonna Venlojen ratametsuri. Sitä tuli sitte keinuttua, leikittyä ja höpsöteltyä reilun kolmevuotiaan kanssa melkein viikko ja vähän tuli opeteltua myös kakkavaipanvaihtoa noin tulevaisuutta silmällä pitäen. Hullun rankkaa touhua on tuo lasten hoiteleu, vaikka kyllähän ne pikkuapinat superihania on. Siispä ei tartte kuvitella, että mulla alkais maha kasvamaan muutamaan vuoteen, ellen nyt hirveesti ota laardia tässä urheilutauon aikana.

Viikon päästä lähen joka tapauksessa Pohjois-Suomeen, voin sitten reenata tai en. Onkimadot otan mukaan ja narraan vaikka kaloja, jos en tunturiin pääse. Sitten katotaan, onko tarvetta edes lähteä MM-leirille ja -katsastuksiin heinäkuussa. Toivottavasti on. Tarvetta eikä vaan tahtoa.