En juokse huomenna huippuliigaa enkä sunnuntaina sm-keskimatkaa. Jos tarkkoja ollaan, niin en ole enää hetkeen ”juossut”, vaan homma on koko ajan mennyt enemmän lenkkeilyn puolelle. Valitettavasti kehossani on ongelmia, jotka pikkuhiljaa ovat ajaneet treeniä siihen suuntaan, että se on tuntunut lepojaksoista huolimatta huonommalta. Nyt ongelmat on vihdoin paikallistettu ja voin ruveta toivomaan suunnanmuutosta. Koska viime vuoden jalkavaivoista opin sen verran viisaaksi, että urheilu puolikuntoisena tuntuu yhtä hyvältä ja sujuu yhtä hienosti kuin se, kun hakkaa päätä betoniin, niin päätin jättää tällä kertaa sen homman tekemättä.
Helposti tulee mieleen ajatus, että enkö mä nyt olis saanut jo ihan tarpeeksi turpaan, että pitääkö vielä ottaa iskuja vastaan. Mutta sellaista se elämä välillä on. Ja ilokseni oon huomannut, että en ole lähtenyt surkuttelun ja katkeruuden tielle. Meikäläinen on kuin Rocky Balboa. Otan iskuja vastaan oikeelta ja vasemmalta ja sitten, kun just oon henkeni edestä roikkumassa pikkusormen varassa kielekkeen reunalla, niin puserran itteni ylös ja annan pahiksille turpaan. Samalla heitän luultavasti jonkun kuolemattoman lausahduksen ihan pokkana.
Tästä siis eteenpäin. Seuraavat viikot ohjelmassa paljon kevyttä liikuntaa. Oikeaa harjoittelua suunnittelen sitten, kun pahikset on selätetty ja tiedän, etten enää voi kaivaa itseäni monttuun niillä.
Tähän loppuun mua jo vähän pidempään osuneita laulunsanoja Happoradion Kaunis Ihminen –biisistä. Jotenkin kuvaavaa 🙂
…Entäs nyt kun särkynyt kompassi pyörii ja allakka autioituu. Vartes viimaan väsynyt, jo kohtalon juoniin, sen metkuista kuivunut suu. Ja sattumaan taas sun täytyisi luottaa. Tapahtuu, mitä tapahtuu, muista että oot kaunis ihminen. Vielä kasvaa puu, juuret vahvistuu, taivaankantta päin kätes ojentuu. Kyllä usko niin tai vähitellen lakastut…
Uskonhan minä. I’ll be back. Terveisin ja hetkellisesti sairaisin,
Minna