”Kun juoksee niin, että maalissa ei jaksa edes enää ajatella puolikasta ajatusta, on juossut tarpeeksi ja enemmänkin. Kun mahakin menee sekaisin ja päässä lyö tyhjää, tietää, että on vetänyt itsensä äärimmilleen. Keho käy kuumana ja silmät pyörii kuopissaan, niin ettei uni tule eikä mieli saa rauhaa. Silloin tietää tehneensä. Juosseensa. Yölamppu päässä hiipuen samaa tahtia järjen kanssa.
Oikeastaan silloin, kun ei ole tarpeeksi kova, ihan täydessä tikissä, äärirajat on helpompi saavuttaa. Mutta toisaalta tämä olotila ei ole euforiaa, jota niin paljon hehkutetaan, vaan enemmänkin pöhnää. Krapulaa. Sitä, kun on saanut liikaa jotain, mihin kroppa ei ole tottunut, mihin se ei ehkä ole edes tarkoitettu.
Jotta kovasta suorituksesta tulisi euforia, täytyy harjoitella. Luulen, että lähes kaiken nautinnon takana on lopulta harjoittelua, heittäytymistä ja halua. Ihan kaiken. Silloin, kun saa kivusta otteen, tietää, että on lähellä myös jotain hyvää.”
Näin kirjoitin, kun en saanut nukuttua viime keskiviikkona Lahden seudun yökupin ylipitkän finaalin jälkeen. Mulla on nimittäin silloin tapana painella koneen kirjaimia, kun uni ei tule tai jos on jotakin, mitä haluan sanoa, mutta vain itselleni. Purkaa pahaa, harvemmin hyvää. Silloin, kun on hyvää, tahtoo vain liidellä saippuakuplassa, eikä kirjoitella korulauseita.
Kesällä ja loppukesästä kirjoitin liikaa. Monta monituista arkkia. Nyt olen päässyt taas jaloilleni, myös konkreettisesti. Löytänyt homman jujun.Pienen palan euforiaa, josta voi hullaantua moniksi päiviksi. Silti pyrin tietoisesti pitämään kynttilää vakan alla. En halua olla tuhlari, joka löytää itsensä tyhjätaskuna sitten, kun todellista tarvetta on.
Hyvää pyhäinpäivää <3
Minna