Keho elää edelleen ihan omaa elämäänsä, eikä se ole lähellekään sitä, mitä itse haluisin. MM-kisoihin valmistautuminen menee siis samalla kaavalla kuin koko treenikausi. Ihan päin pärsettä. Ei edes tunnu hirveästi enää missään. Ei se, että viimeset puolitoista viikkoa on mennyt pienessä epämääräsessä kesälenssussa, eikä sekään, että flunssan jälkijätteenä tulehtu taas toinenkin akilles. Ihan noin vaan, kun vähän yritti lähteä liikkumaan.
Että sellasta.
Mutta asiani on siis tämä: nyt ei sitten harkita enää sprinttiMM-starttia, vaan se on mun osalta jo peruttu, kuten kaikki muukin siihen liittyvä, loppuviikon Suunnistusliiton tiedotustilaisuudet ja viimeistelevät sprinttireenit. Mulla on vaan yksi ässä kädessä ja se on keskimatka. Siitäkään en oo ihan varma, onko ässä tässä pelissä iso vai pieni ja miten sillä pitäisi pelata. Se nähdään sitten.
Haluan, että nähdään.
Heinolassa sataa, mikä sopii kuvaan. Jos olo on muutoin terve, niin kykenen lähinnä kuntopyörän päälle liikkumaan, eikä sillä tunnetusti pääse mihinkään. Nappaa yhtä paljon kuin eilen kalassa, eli ei yhtään, mutta olkoon nyt näin. Santarannan hiljaisuus olkoon Lapin leirin rauha ja kuntopyörän polkimet tunturien rinteet. Sitkistellään siis vielä pari viikkoa, jonka jälkeen katellaan meneekö vähintäänkin loppukausi ja jalat pakettiin. Onneksi ymmärrän sen verran, että oon urheilu-urallani kuitenkin ollut sen verran onnekas Putte Possu, että tästä on turha katkeroitua. Se olis hyvien asioiden tuhlausta.
Sellasta se on. Välillä onni potkii, välillä elämä.
äMmä