Huomenna sitä sitten kokeillaan, onko kunto surkia, siedettävä, kohtalainen vai jopa yllättävän hjuva. Yleensä on ollu helppoa lähteä Suomessa kisaamaan, kun on tienny suunnilleen sen vauhtinsa ja paikkansa, mutta nyt kun kaikki on vähän mullin mallin ja miten sattuu, niin joutuu jänskättämään sitäkin, että kuoleeko jo ekoille rastiväleille. Sen verran tuli liikaa väsytettyä viime viikolla itteänsä, että tänään olin vielä ihan poikki, kun yritin käydä hölköttelemässä puol tuntia. Sekään ei auta. Ei auta. Mutta yhtään tunturinvallotusta en silti jättäis pois ja kyllä sitä silti yhen viistoista minsaa kestää vaikka pää kainalossa. Mullahan on nyt keuhkostakin aamusen röntgenin jälkeen melkein niin kuin terveen paprut.
Ylihuomenna ollaanki jo sitten Ranskan puolella. Majotushommat kosahti ihan täysin, kun ranskikset olikin päättäneet kieltää kaikkia lueen kylät majoittautumiseltakin, ettei pääse haistamaan lähimetsiä edes. Onneks löyty mukavia ihmisiä, jotka tarjos meille tilaa omasta kodistaan. Toivottavasti me suomalaisetkin sitten joskus omissa mämmämmeissä tehään samalla tavalla, kun hätä sattuu.
Kiitos muuten kovasti kaikista kannustus ja tsemppiviesteistä noitten tylsien kamppailuviikkojen aikana. Niitä kyllä arvostetaan täällä päässä, vaikkei aina sen vertaa liiku päässä, että osais henk. kohtasesti kiittää!
Alla vielä pari viilistelyä viimesiltä vuorenvallotuksilta. Ihan vaan kateutta aiheuttaakseni laitan, kun oli niin saamerin hianoa.
