Synnyin viisihenkiseen perheeseemme vilkkaaksi vipeltäjäksi 25.11.1982. Nimeksi laitettiin Minna-Mari ja kotikunnakseni tuli Asikkala, jollaisena se on pysynyt aina näihin päiviin asti. Perheeseeni kuului Äiti, isä sekä isot sisaret Jussi-Pekka ja Riina.
Vaikka vanhempani eivät olleetkaan itse urheilleet kilpaa, kuului lapsuuteeni jo taaperosta asti ainakin sukset ja lenkkarit. Sisarusten perässä sekaannuin myös muihin lajeihin, ja lopulta sitten suunnistukseenkin saloihin kahdeksan vuoden ikäisenä. Lajivalikoimiin kuului tuolloin juoksun ja hiihdon ohella myös tennistä ja telinevoimistelua, mutta ne jäivät sitten pikku hiljaa pois kuvioista.
Vielä teini-ikään asti olin varma, että minusta tulee hiihtäjä, koska ne suunnistuksen salat tuntuivat välillä niin ylivoimaisen vaikeilta selvittää. Pää ei vaan pysynyt jalkojen tahdissa. Kahdeksantoista vuoden kieppeillä huomasin kuitenkin, että ei se kartta niin vaikeaselkoinen olekaan. Isoveli ja -sisko olivat tehneet lajivalinnan jo aiemmin kesäpuolelle, joten pikkusiskon oli sitten helppo juosta perässä.
Ensimmäiset todella tavoitteelliset treenivuodet alkoivatkin noin seitsemäntoistavuotiaana, jolloin päätin että pääsen seuraaviin nuorten MM-kilpailuihin Tsekkeihin. Paikka irtosikin sitten helposti, ja pääsin yllättämään itsenikin nappaamalla pari pronssia taskunpohjalle. Parina seuraavana vuotena olinkin jo yksi ennakkosuosikeista, ja pikamatkoilta hoidinkin kullat kotiin sekä Unkarista, että Espanjasta.
Vuoden 2000 lopulla löysin metsästä kivan suunnistajapojan, ja lajivalinta tuli sitäkin kautta varmistettua. Valmentamisesta innostunut poikahan yritti tosiaan auttaa minua suunnistustaidon puolella ja varmaan joissain asioissa onnistuikin. Moni onkin sanonut, että Pasin mukaantulo oli suuri lahja Suomen suunnistukselle;) Koulut hoituivat hyvin urheilun ohella, ja ylioppilaslakin sain päähäni vuonna 2001. Kotoa poismuutto tuli ajankohtaiseksi ja pienen mutkan kautta päädyin Jyväskylän Yliopistoon lukemaan ruotsia ja ranskaa. Nyt repertuaari on kasvanut jo englannilla, kasvatustieteillä ja taloustieteenkin opinnoilla eikä loppua näy, vaikka gradun kirjoitus on periaatteellisesti aloitettu. Suunnistus onkin tällä hetkellä päällimmäisenä mielessä, ja opiskelu on lähinnä syksyn harrastus.
Juniorivuosien jälkeen pääsin nopeasti mukaan aikuisten maajoukkuekuvioihin. Olinhan päässyt kokeilemaan siipiäni jo junnuvuosina maailmancupissa. Ensimmäisenä vuonna Sveitsissä ei vielä mitaleja näkynyt kuin muiden kaulassa, mutta Ruotsista sain jo viestihopeaa ja keskimatkallakin olin 5. Seuraavana kesänä olin toki kovassa kunnossa, mistä todisteena jo PM-kisoista otettu keskimatkan voitto, mutta äitini kuolema sekoitti pakkaa aika rajulla tavalla. Onnistuin kyllä puristamaan itseni Japanissa ensimmäistä kertaa pronssikorokkeelle, mutta muuten kisat menivät aika synkästi.
EM-Viro 2006 oli ensimmäinen todellinen läpimurtoni, mutta Tanskan MM-mittelöissä olikin sitten jo yliyritystä. Onneksi käteen jäi pettymyksen lisäksi viestin maailmanmestaruus. Uuteen kauteen yritin valmistautua valmentajienkin avulla, mutta totesin pian, että halusin urheilla omalla tavallani ja fiilispohjalta. Uskon, että tämä oivallus auttoi myös siihen, että menestyminen ei ollut niin pakkomielteistä. Toki uusista tuulista ja treenitavoista oli varmasti myös hyötyä siihen, että vihdoinkin osuin napakymppiin, ja lähellekin pari kertaa.
Suunnistajana olen jo löytänyt ne tärkeimmät rastit. MM-kulta Ukrainasta ja Tsekistä sekä Venlojen viestin voitto loistavalla Raikkaan porukalla.Uskon, että jatkan huippu-urheilua niin kauan, kun intoa riittää, ja sitten kun se loppuu, pistän nastarit naulaan. Tulevaisuudessa toivonkin nauttivani uusista haasteista kehittyväni velä paljon paremmaksi suunnistajaksi. Että varokaa vaan karhut ja kirahvit, täältä tulee sekopäinen suunnistajatyttö, ja kovaa tuleekin 🙂