Kevät, kevät, kevät! Viikossa polvenkorkuinen lumihanki on sulanut metsistä ja järvikin vapautui jäästä. Metsässä kuuluu lintujen kaunis laulanta, sinivuokot nostavat päätään ja toukat ovat muuttuneet perhosiksi. Kelpaa juoksennella. Oma suunnistuskausi alkoi kivasti eilen Viestiliigassa (lähetys katsottavissa Youtubesta) ja onnistuin ekassa kisassa pitämään juuri itselle sopivan rentoa vauhtia. Ei tarvinnut vetää itseä edes fyysisesti koville, kun jo toiseksi vikalta sain himmata vauhtia yksin sijaa varmistellessa, joten tänään jaksoin ihan hyvin pitkän lenkin jo aamusta. Voin kertoa, että viime vuonna jouduin elpymään joka koitoksen jälkeen ainakin kaksi päivää. Olin sen verran vähemmän ulkoiluttanut itseäni. Ja ah, kyllä elämä on keskimäärin sitä kivempaa, mitä paremmassa kunnossa on:)
Eilen kisapelloilla pyöriessäni mietin myös, että tosissaan urheilevia äitejä tuntuu olevan nykyään enemmän kuin vielä kymmenen vuotta sitten. Toki suunnistuksessa heitä on aina ollut jonkin verran, mutta nykypäivänä yhä useampi jatkaa uraansa ainakin ensimmäisen lapsen jälkeen. Isillä lapsien tulo ei edelleenkään tunnu vaikuttavan samassa mittakaavassa panostukseen, napanuora on painavampi äidillä yleensä ihan luonnostaan.
Olen tästä ennenkin maininnut, mutta omalla kohdallani oli jotenkin selviö, että en halua sekoittaa perhe-elämää ja huippu-urheilua. Tunsin itseni ehkä tarpeeksi hyvin sen osalta, että joko minulla olisi prioriteettina urheilu tai sitten se olisi perhe. Urheilu oli jo saanut minulta kaiken ja minä siltä, joten siinä mielessä valintaa ei täytynyt edes puntaroida. Mutta olen ihan varmasti ajattelut tätäkin asiaa liian mustavalkoisesti. Uskon, että huippu-urheilijana pystyy varmasti tekemään oikeanlaisia ratkaisuja lapsenkin osalta, kunhan on tukiverkot kunnossa. Ainakin meidän maajoukkueessa naiset näyttävät pärjäävän tosi hienosti! Mutta kyllä se varmasti vaatii monenlaisia järjestelyjä, sen olen huomannut ihan oman kuntourheilunkin osalta.
Ensinnäkin raskausaika voi sujua hyvin eri tavoin. Joku urheilee synnärille asti, toinen joutuu vetämään lepoa tai rauhallista liikuntaa jo hyvin alkuvaiheessa. Itselle tuli aina vähintään 6kk juoksutaukoa. Lisäksi palautuminen voi tapahtua eri tahtiin. Minä uskaltauduin hölkkäämään pikku pätkiä jo joskus 6-8 viikon kohdalla ja lenkkejä jo kahden kuukauden kohdalla, mutta joku toinen joutuu varomaan pidempään. Moni asia on rakenteesta, synnytyksestä, hormoneista ja omasta mielestäkin kiinni.
Vauva-aika voi sujua helposti nukkuvan ja rauhallisen minin kanssa tosi helposti. On aikaa kärräillä ja lenkkeillä ja kunto nousee kohisten. Osa naisista, usein hiukan huipun takana urheilevat, ottaa äitiyshormonien, lisääntyneen verimäärän, ”painoliiviharjoittelun” ja äkillisen kevenemisen ja kenties henkisen pääoman kasvunkin avulla aivan uudenlaisen loikan kohti huippua. Puhutaan mammabuustista. Toisaalta koliikkivaivat tai muuten vaan huonosti nukkuvat pienokaiset pakottavat monet tekemään kompromisseja. Vauva-aika on tavallaan vapaata, mutta toisaalta huippu-urheilijanainen joutuu koko ajan puntaroimaan jaksamistaan, opettelemaan elämää uuden ihmisen ehdoilla ja pitämään huolen, että syö riittävästi, jotta vauvakin saa riittävän ravitsevaa maitoa. Moni palikka elämässä muuttaa paikkaansa ja muotoaan.
Itse elän tällä hetkellä jo auvoista aikaa siinä mielessä, että pahimmat yöheräilyt ovat poissa. Viime vuoden loputtoman lohduton korvatulehduskierre saatiin katkaistua syksyllä putkitusten avulla, eikä öiseen itkuun rikkoudu korvat, sydän tai omat unet. Meillä on itse asiassa oltu tänä keväänä niin hyvin terveinä, että siksikin lenkki on maistunut ihan eri tavalla. Keho on palautunut ja lapset ovat olleet työaikoina hoidossa, eivätkä kotona. Itse olen sekalaisten työaikojeni ansiosta pystynyt lenkkeilemään yleensä päiväkotiaikaan tai vähintäänkin päiväkotiin ja takaisin. Onkin etuoikeus, että iltapäivällä hommat on monesti tehty ja oma lenkkikin on jo plakkarissa, joten olen päässyt ulkoilemaan täysin lasten ehdoilla.
Toisaalta olen huomannut, että erityisesti isomman kanssa voi harrastaa ihan oikeaa liikuntaa jo yhdessä. Kävimme kevättalven ajan seuran jumpissa, koska siellä pääsi pelaamaan myös sählyä. Suunnistusporukoissa huomaa, että nuoretkin ovat oppineet hienosti ottamaan huomioon pienempiä pelaajia, koska porukka on monesti hyvin sekalainen, joten kuusivuotiaskin solahtaa mukaan kivasti. Seuran jumppa oli minulle hyvä lihaskuntotreeni ja samalla yhteistä, kivaa aikaa pojan kanssa. Viime viikonloppuna tajusin, että pyörälenkitkin hänen kanssaan ovat vihdoin ihan kunnon lenkkejä itsellekin. Alamäissä oma vauhtikapasiteetti meinaa loppua, mutta ylämäissä pitää vähän työntää välillä apuja, kun ei ole vielä vaihdepyörää. Meidän pikkuinen jöpöttää nämä reissut isin kanssa kärryissä, mutta jos hän ei kuukahda enää päiväunille, niin saapahan pienen lepohetken päivään ja ihmetellä maailmaa kärryistä käsin. Vaikka yleisesti ottaen tuollainen 2,5 vuotias kävelee jo ihan hyvin lähileikkipuistoihin ja muualle itse, eikä enää juuri kärryjä tarvitse.
Seuraava stage vaikuttaa lähipiiriäni seuratessa hiukan kiireisemmältä jälleen. Toukat kasvavat perhosiksi ja pienempikin aloittaa todennäköisesti omia harrastuksiaan. Isomman harrastukset tulevat varmasti lohkaisemaan yhä isomaan palan illoista ja viikonlopuista. Jos hän innostuu harrastamaan myös suunnistusta, niin löydämme varmasti itsemme yhdessä pelloilta kisaamasta, mutta jos lajivalikoima pysyy pallon ja kiekon perässä, niin voi olla, että sitten olenkin viikonloput enemmän turnauksissa. Niinpä ainakin tänä vuonna vielä otan irti ilon ihanasta, tutusta ja turvallisesta yhteisöstä ja nautin omista viestikisoista ja lasten touhuista luonnon helmassa.
