Meillä on kaksi liikkuvaista lasta. Taaperomme hengaa urheillessa lähinnä mukana, joten harrastamisesta ei ole hänen kohdallaan vielä kyse. Hän on hiihtänyt tänä vuonna 100m ja luistellut 5 minuuttia. Omasta mielestäni 2-3-vuotiaana onkin hyvä alkaa tutustuttaa lasta eri välineisiin, mutta siirtyä heti kiinnostavampien touhujen ääreen, kun homma menee marinaksi tai murinaksi. Tällä hetkellä tyttäremme käy muskarissa, ja hän nauttii siitä joka solulla. Aika sitten näyttää, mikä on lopulta hänen juttunsa. Poikaamme puolestaan urheiluharrastukset vetävät jo kovasti puoleensa. Liikunnallinen elämäntapamme on auttanut osaltaan ruokkimaan innostusta urheiluun, mutta uskon, että liikunnan riemu on myös sisäsyntyisesti vahvaa. Jos me vanhemmat suostuisimme, hänellä olisi jo varmasti 10 eri lajia, mutta todellisuudessa käymme vain kahtena iltana ohjatuissa harrastuksissa.
Tutkimusten mukaan nykylasten liikunta on polarisoitunut. Liian moni ei liiku riittävästi edes alle kouluikäisenä ja pienellä osalla lapsista urheilupanostus on liiankin ammattimaista. Toki olen enemmän huolissani niistä, jotka eivät liiku tarpeeksi, mutta urheilun parissa pyörineenä tunnistan myös toisen ääripään tarinoita, jotka harvemmin päättyvät korkeimmille korokkeille nuoruusvuosien jälkeen. Luonnollisesti eri lajeilla on erilaisia vaatimuksia. Taitoluistelussa ura on keskimäärin ohi, kun kestävyysurheilussa aletaan nostaa katseita aikuishuipulle. Toisaalta mietin, että toimintatavat ovat syntyneet ehkä lajikulttuurin sisällä, eivätkä ole millään tavalla välttämättömyyksiä, kuten luistelumaailmassakin on huomattu. Maailman parhaaksi ehtii luistelijanakin varmasti muutaman vuoden myöhemminkin ja kenties henkisesti kypsempänä.
Itse entisenä huippu-urheilijana ja liikunnallisen kuusivuotiaan äitinä yritän kovasti miettiä, miten milloinkin kuuluisi reagoida, jotta hommat eivät menisi liian vakavaksi, ja että osaisimme tukea lastemme liikunnallisia taitoja monipuolisesti niin että harrastuksissa pysyisi lapsuuden riemu. Kun lapsi on innokas liikkuja ja tykkää urheilla ja kilpailla, vanhempana joutuu tasapainoilemaan jarrun ja kaasun välillä myös omien päänsisäisten ajatusten suhteen.
Harrastin lapsena itse suunnistuksen lisäksi hiihtoa ja yleisurheilua. Lisäksi kävin jonkin verran mm. telinevoimistelussa. Urheilun lisäksi soittelin myös pianoa. Harjoittelin lapsuudessani esimerkiksi muihin hiihtäjiin verrattuna todella maltillisesti. Näin olen ainakin jälkikäteen ymmärtänyt. Alle 12-vuotiaana kävimme hiihtelemässä 3-5km lenkkejä, eikä meillä ollut harjoitusohjelmia oikeastaan ollenkaan. Oma lapsuuteni oli toki luonnollisesti ehkä liikkuvampaa, koska älylaitteet eivät haukanneet samanlaista lovea elämästä, vaan oli oikeasti haettava kavereita ulos touhuamaan. Monesti kuulenkin sanottavan, että ”urheilu on nykyään niin erilaista ja huipulla tekeminen ammattimaistunut”. Voihan asia näinkin olla, mutta enemmän uskon, että tämä on tarina, jota halutaan kertoa, koska siitä on muodostunut pohja ja malli myös nuorten tekemiselle hyvässä ja pahassa.
Oman tarinani pohjalta, joka oli suunnistuksen osalta kuitenkin onnistunut urheilutarina, yritän mieluummin käyttää vanhempana jarrua kuin kaasua, sillä intoa meillä useimmiten piisaa. Jos ei piisaisi, niin kaasu olisi ehkä useammin käytössä. Itseä hiukan harmittaa, että monissa harrastuksissa seurat sitouttavat melko nuoret lapset osallistumaan harjoituksiin useina kertoina viikossa, vaikka suurimmalla osalla parasta kehitystä toisi vielä monilajinen tekeminen ja monipuolinen liikkumisen perustaitojen oppiminen. Harrastuksissa olisi paljon useammin järkevää tehdä yhteistyötä treenien suhteen muiden lajien kanssa, mutta se on toki käytännössä haastavaa. Eikä asiaa auta se, että lajit kilpailevat keskenään harrastajista. Ja kun vanhemmat maksavat useammasta treenistä viikossa, niin he harvemmin raaskivat jättää yhtään väliin vain siksi, että olisi järkevämpää joskus käydä ohjatun treenin sijaan vaikka pulkkamäessä. Vanhemmalle treeniin vieminen on myös helpompi ”lastenhoidollinen” ratkaisu, vaikka välillä yhdessä liikkuminen olisi tosi tärkeää myös perheen sisäisen hyvinvoinnin kannalta. Liikkuminen ja liikuttaminen tuntuu nykypäivänä olevan kovin ulkoistettua myös heillä, jotka eivät urheilu-urasta edes haaveile, ja se on isossa kuvassa harmillista. Joka tapauksessa vahvat liikkumisen yleistaidot opitaan lapsena, joten liikuntaharrastukset ovat omasta mielestäni erittäin tärkeitä. Jos jostain syystä mahdollinen urheilu-ura päättyy vaikka loukkaantumiseen, vahvojen yleistaitojen avulla voi ottaa repustaan esiin uuden lajin, jota harrastaa.
Kaasua. Poikamme ei ole ollut kovin innokas suksija pienen elämänsä aikana. Haluaisin hänen kuitenkin oppivan lajin perustaidot, sillä hiihto on monipuolinen laji ja uskon, että hiihto tulee olemaan tulevaisuudessa myös perheen yhteinen liikuntamuoto. Sitä paitsi tiedän, että monelle kestävyyslajit ovat tylsiä nuorempana. Tässä lajissa olen joutunut siis välillä olemaan kaasu ja olen lahjonutkin häntä välillä, että lähtisimme hiihtelemään yhdessä. Ja yleensä hiihto onkin ollut ihan kivaa, kun ladulle asti on päästy. Yllättäen ihan viime aikoina hiihtokin on päässyt kivojen lajien joukkoon, vaikkei suosikki olekaan. Siksi uskon, että harmia ei tässäkään kohtaa tule tehtyä, vaikka vähän olen joutunut työntämään. Tänään hiihdämme itse asiassa pojan omasta halusta ensimmäisissä hiihtokisoissa, Heinolan Iskun sarjahiihdoissa. Huippuhiihtäjää en hänestä tietenkään ole rakentamassa ellei häntä itseä rupea laji oikeasti innostamaan. Suunnistuskartat ja karttamerkit eivät myöskään vielä kiinnosta poikaamme ollenkaan, joten olen suosiolla antanut hänen tehdä ”suunnistaessa” sitä, mistä hän eniten nauttii, eli juosta ilman karttaa niin kovaa kuin pystyy. Suunnistus on muutenkin laji, jonka moni hahmottaa vasta lukutaidon kehittyessä. Itse aloitin lajin vasta 8-vuotiaana.
Lahjakkuus: Oma poikamme on alkuvuoden lapsi. Hänellä ei ehkä ole fyysistä kokoa, mutta kuukausia joitakin ikätovereitaan jopa 11 enemmän takana, kun ikäsarjoissa kisataan. Hänellä on varmasti jonkinlaista lahjakkuutta liikuntaan ja hän pärjää lajissa kuin lajissa, mutta muutoin en hirveästi puhuisi lasten ja nuorten kohdalla ainakaan huippulahjakkuuksista. Osalla liikunnallinen pohja on vankkaa ja määrätietoinen harjoittelu aloitetaan tosi nuorena lapsen omasta motivaatiosta kummuten tai sitten vanhempien. Tutkimustenkin mukaan pojilla biologisen ja kronologisen iän tuomat erot alkavat tasoittua vasta aikuisuuden kynnyksellä, tytöillä hiukan aiemmin. Treenin tuomat erot kapenevat tietysti tekemisen myötä, mikä liian usein unohdetaan, kun ihastellaan lapsihuippujen kiitoa. On hyvä muistaa, että parhaat lapsihuiput eivät välttämättä ole loppupelissä lahjakkaimpia aikuisina. Itse aloitin harjoittelemaan tosissaan vasta 17-vuotiaana, sillä oma motivaationi heräsi silloin isolla tavalla. Sitäkin ennen toki treenailin ja kisailin tosimielellä ja kovalla tasolla, mutta mentaliteetti ja tekemisen määrät muuttuivat tuolloin selkeästi, ja loikat kohti aikuishuippua olivatkin sitten isoja. Parhaimmillani olin urheilijana kymmenen vuotta myöhemmin.
Kehitys. Monissa lajeissa varhainen lajitaitojen oppiminen on tärkeää, mutta yhtä tärkeää on oppia perustaitoja monella eri tavoin. Kestävyys, nopeus, koordinaatio ja monipuoliset liikkumisen perustaidot ovat tutkitusti tärkein pohja lasten liikunnassa ja urheilussa. Lajitaidot, vauhtikestävyys ja voimaharjoittelu saisivat alkaa painottua vasta kouluiässä tai myöhemmin.
Kehitystä tulee ihan varmasti nopeasti, kun jokin asiaa alkaa lasta oikeasti kiinnostaa. Itse huomasimme eron konkreettisesti, kun jalkapallon MM-kisojen jälkeen poika on halunnut joka päivä pelata kotona jalkapalloa. Kiinnostus johtuu tietysti osin mys harrastuksesta ja samanhenkisistä kavereista, joita on pallon parista löytynyt. Olemmekin välillä miettineet, pitäisikö poika viedä isompien ryhmään, jossa pelataan jo kahdesti viikossa vai onko parempi, että pelailu pysyy omaehtoisena touhuiluna kotipiirissä. Molemmissa on omat hyvät puolensa, mutta ainakin tänä keväänä pitäydymme vielä kotikentillä, missä palloilu tapahtuu leikkisästi kuin itsestään. Olemme myös huomanneet, että tuttu ja turvallinen ryhmä kannustaa ja innostaa, joten toiseen porukkaan vaihtaminen voisi olla huono juttu. Uudessa ryhmässä liekki voisi vaikka hiipua, jos lasta rupeaa jännittämään uusi sosiaalinen tilanne. Kaverit ja turvallinen porukka ovat niin tärkeä osa harrastusta ja ehkä lopulta tärkeimmät asiat kehityksenkin polulla.
Henkinen kasvu. Henkiset taidot kasvavat monella vasta pikkuhiljaa. Kilpaileminen voi jännittää ja siksi asian kanssa pitää olla armollinen ja pitkämielinen. Toisaalta vanhempi on juuri oikea henkilö tukemaan vaikeankin kynnyksen yli, jotta se olisi seuraavalla kerralla hiukan matalampi. Oma poikammekin on roikkunut spidermaninä futisverkoissa treenien ajan, vaikka yleisesti nauttiikin kilpailuista. Sellaista se on.
Lapsi on lapsi, ja vanhemman odotukset voivat helposti muodostua lapsen omiksi, vaikkei sitä huomaisikaan. Joskus näinkin kasvaa suurtarinoita, mutta liian monesti murrosiässä lapsen oma tahto löytyy ja vastareaktiona urheiluvälineet lentävät lopullisesti jorpakkoon. Muistan näitä tarinoita omastakin nuoruudestani, kun joku nuorisohuippu vaan lopetti kuin seinään. Lapset kasvavat eri vauhtia myös pään sisältä. Osa on valmis ja halukas heittäytymään kovaan kilpailuun jo nuorena, osa tarvitsee aikaa ja rauhaa. Kiire ei ole tässäkään varmasti oikea avain.
Todella harvasta lapsesta tulee huippu-urheilija, mutta omien lasten osalta toivoisin, että urheiluharrastukset olisivat silti vahva pohja koko elämän mittaiselle liikkumiselle ja hyvinvoinnille. Itselleni urheilu oli upeaa aikaa ja rakastan edelleen liikkua ja haastaa itseäni. Toki huippu-urheilussa on paljon myös äärimmäisyyttä ja raskaita hetkiä, mutta omalla kohdallani vaaka kääntyy niin vahvasti hyvän puolelle, että voin kannustaa ´lapsiani myös huippu-urheilun pariin, jos heillä siihen tahtoa on. Uskon myöskin, että liikunta on erittäin tärkeää myös mielen hyvinvoinnin kannalta, ja liikkumattomuus on kenties yksi syy mielenterveysongelmien lisääntymiseen. Urheilu ja liikunta opettavat myös paljon ryhmässä toimimisesta, pitkäjänteisyydestä ja tunteiden ääripäistä, ja harrastusten (tietysti myös muiden kuin liikunnallisten) sosiaalinen puoli on yksi tärkeimmistä asioista, mitä lapsi voi saada.
Vanhempi on tarjotin, joka antaa erilaisia vaihtoehtoja, mutta tietysti vanhempi myös päättää, mitä tarjottimelle laittaa. Meillä on suuri valta, mutta vielä isompi vastuu. Vanhemman tärkein rooli liikunta- ja urheiluharrastuksessa on omasta mielestäni olla sylinä, oppaana, kiinnostunut, viedä, tukea, kaasuttaa ja jarruttaa. Se, mitä milloinkin pitäisi tehdä, ei ole ihan yksinkertaista ja virheitäkin sattuu. Itsekin tasapainoilen näiden ajatusten kanssa jo nyt, vaikka omat lapseni ovat alle kouluikäisiä. Tunnistan tunteita, joissa mietin, mitä kaikkea voisi tehdä, jotta lapseni saisi optimaalisen lähdön urheilun tiellä, enkä pidä niitä pelkästään positiivisina. Urheilevan lapsen vanhempana onkin hyvä tiedostaa omat ajatukset, oma rooli ja kyseenalaistaa toimintojaan. Annetaanko kaasua vai pistetäänkö jarrua. Toimitaanko niin, että pohja olisi mahdollisimman laaja, turvallinen, vahva ja vakaa, jos sille joskus lapsi ITSE haluaa rakentaa pilvilinnoja.