Minna Kauppi

Pulppuilevan innokas, iloinen, päättäväinen ja supertehokas.

Poissa pahasta, poissa hyvästä?

Vuosi sitten kädessäni oli menneisyys ja vatsassani kasvoi tulevaisuus. Nyt tulevaisuus kierii lattialla, hymyilee ja hekottelee isoveljen tempuille, ja menneisyys on jo tomuttunut kirjahyllyihin. Suunta/Vaisto -urheilijaelämäkertani on kirvoittanut monet antamaan kuluneen vuoden aikana palautetta ja ilokseni nimenomaan positiivista sellaista. Joskus joku on tarttunut hihaan kaupan jonossa, joskus huikannut perään lenkillä. Välillä olen ollut vähän hämilläni, sillä tuolla hetkellä koen aina pientä alastomuutta. Sillä itsehän en aina tiedä lukijoista edes nimeä, mutta he tietävät minusta enemmän kuin kenties pitäisi. Oma syynihän se tietenkin on, ja joka tapauksessa on ollut tärkeää saada kuulla, mitä mieltä elämäkerrastani olitte. Kiitos siis vielä kohtaamisistanne ja viesteistänne <3

Huippu-urheilijana julkisuus tuli elämääni kaupanpäällisenä. Joskus halusin sitä, monesti en. Näin yrittäjänä ja perheenäitinä minulla ei ole enää samanlaista ammattiin liittyvää painetta kertoa elämästäni ulkopuolisille. Julkisuus on raakaa ja nykypäivänä yhä useammin epäreilua. Kun lauseista otetaan sivulauseet pois, merkitykset muuttuvat yleensä kokonaan. Klikkiotsikot ovat jo pitkään olleet kaukana journalismin perusajatuksista; objektiivisuudesta ja informatiivisuudesta. Niiden tarkoitus on valitettavasti ennemminkin johtaa harhaan ja luoda kysymyksiä. Siksi mietin usein, haluanko näkyä tai kuulua enää koskaan missään. 

Kolikolla on aina kääntöpuolensa. Itselleni tärkeistä asioista, kuten liikunnasta, urheilusta, lapsista ja luonnosta puhun mieluusti. Jaan myös omasta mielestäni kiinnostavia ja hienoja asioita Twitterissä. Joskus ajattelen, että voin myös olla rikkomassa tiettyjä epämieluisia rakenteita ja tabuja, mutta jos olisin rohkea, voisin tehdä sitä enemmänkin. On hienoa, kun ihmiset uskaltavat laittaa itsensä tärkeiden asioiden puolesta likoon lokamyrskynkin uhalla. 

Silloin, kun itse päätän käyttää ääntäni, pidän kiinni muutamista rajoista. Ensinnäkin haluan, että edes koen tietäväni ja tuntevani asiat, joista pidän meteliä. Toisaalta haluan tuoda esiin asioita rakentavalla ja positiivisella tavalla. Nykyään olen mieluummin pelinrakentaja kuin hyökkääjä, sillä usein pallottelu on opettavaisempaa kuin räkämaalit. Räksyttäminen on ylipäätään typerää ja valittaminen ikävää, varsinkin jos ratkaisuja ei näy, eikä parannuskeinoja kuulu. Sääntöihini kuuluvat myös se, että politiikkaan en sekaannu oikeastaan ollenkaan ja ihmisiä en hauku. Valitsen taisteluni tarkoin. 

Meidän perheessämme on luonnollisesti käyty monia keskusteluja näkymisen hyvistä ja huonoista puolista muutenkin. Jokaisella tykkäyksellä ja jokaisella haastattelulla on hintansa. Rajojen vetäminen on vaikeaa, mutta tärkeää. Silloin, kun tapasimme Simon kanssa, vannoimme, että eroamme saman tien, jos alamme antaa parisuhdehaastatteluja. Se on ollut omasta mielestäni hyvä lupaus, josta pidämme kiinni ja johon vedoten olemme osanneet kieltäytyä pyynnöistä. Ennen esikoisemme syntymää ajattelimme myös, ettemme julkaise hiuskarvaakaan lapsistamme, mutta se päätös jäi kauniiksi ajatukseksi. Lapset ovat kuitenkin niin rakas ja iso osa elämäämme, että rakkauden ilosanomaa on vaan joskus ihana hehkuttaa, vaikkakin varjellen ja suojellen. Fakta on kuitenkin se, että lapset eivät itse saa niistä kuvista yhtään mitään, vaan se vähäinenkin kuvien postailu on meiltä täysin itsekästä. Se välillä kirpaisee omaatuntoani. Onneksi en sentään vielä joudu miettimään, milloin oma jälkikasvumme on kypsä sosiaaliseen mediaan. Se on varmasti vielä vaikeampaa. 

Sosiaalisen median puolella pidän Facebook-tiliäni yksityisenä ja Twitterissä pyörin välillä tiuhaan, välillä vähän. Twitter tuntuu itselleni helpoimmalta kanavalta, koska siellä puhutaan enemmän asioista kuin omasta navasta.  Tähän saakka olen pysytellyt pois Instasta, sillä haluan tietoisesti vierastaa oman naaman jatkuvaa kuvaamista. Se tuntuu niin höperön naurettavalta, etten tiedä, haluankokaan sen tuntuvan muulta. Samalla, kun piirrän häilyväisiä rajoja itseni ja näkyvyyden välille, tiedostan luopuvani monesta hyvästä mahdollisuudesta jopa työelämän suhteen. Olen muutamaan otteeseen törmännyt siihen, että minulla ”pitäisi” olla Instagram käytössä monenkin työjutun kohdalla. Ikuisena idealistina ja jästipäänä olen vain pitänyt kiinni periaatteestani olla poissa. Tavallaan siis pysymällä poissa ”pahasta”, pitäydyn myös siitä ”hyvästä”, mitä eri kanavat voisivat tarjota. Siksi olenkin päättänyt syödä jälleen kerran sanani ja pistää oman tilin pystyyn. Nyt kaikki läheiset saavat nauraa päin naamaa ja mörökölli minut vieköön 😀 Tili löytyy nyt TÄÄLTÄ.

Olen oikein kunnostautunut viime vuosina sanojeni syömisessä. Suunta/Vaisto -teos on siitä paras esimerkki. Kirjan jälkeen olenkin monesti miettinyt, lähtisinkö kirjaprojektiin vielä uudestaan? Vastaus lienee kyllä, ja se johtuu vain ja ainoastaan siitä, millaisia palautteita olen saanut niiltä, jotka kirjan ovat lukeneet. Niin moni on löytänyt voimaa, valoa ja sanoja omallekin elämälleen kirjastani, että lopulta paha (alun uutismyrsky ja siitä tulleet ikävät palautteet ja väärinkäsitykset) kääntyi pitkässä juoksussa hyväksi. Vaikeneminenkaan ei siis tällä perusteella ole aina kultaa. Joskus kannattaa maksaa pahan palkka, jotta hyvä saa nousta esiin. Mutta millä tavalla sen tekee ja minkä hinnan siitä joutuu maksamaan? Se kannattaa jokaisen miettiä ensin, myös minun.