Minna Kauppi

Pulppuilevan innokas, iloinen, päättäväinen ja supertehokas.

20 vuotta pakki sekaisin

Vietin ystävänpäivän juoden colonsteriliä. Se on viheliäisen makuista suolentyhjennysliuosta, jota pitää vetää litratolkulla ennen kolonoskopiaa. Mietin itsekseni, että tässä sitä nyt vedellään juhlajuomaa ystäväni paksusuolen kanssa, vaikka alkuperäinen suunnitelma oli mennä ystävien kanssa blineille. Olin vaan unohtanut, että minulla on suolistotähystys, joka tehdään muutaman vuoden välein. Omasta mielestäni tuo liemen juominen on muuten tähystyksen pahin osa, koska itse joudun vetämään sitä lientä yleensä vähintään 4 litraa.

En ole näistä suoliasioistani liiemmin ennen Suunta/Vaisto -kirjaa huudellut, koska en ole identifioitunut itseäni yhtään koskaan sairauteni kautta, enkä yleisestikään ole kiinnostunut asiasta muulloin kuin silloin, kun on pakko. Olen aina elänyt kuten haluan ja taipunut sairauden edessä vain pakon edessä. Minulla ei ole myöskään yhtään neuvoa, miten sairautta kenenkin pitäisi hoitaa, sillä lääkärit osaavat nämä asiat paremmin. Poppakonsteista ei ole ollut omalla kohdallani oikein mitään iloa. Hienoa, jos jollakin muulla on. Alkuunhan sitä tuli testattua erilaisia ruokavalioita ja lisäravinteita, mutta suoli se vaan eleli omaa elämäänsä.

Se, miksi kirjoitan tästä asiasta nyt, on se, että tajusin, että sairastumisestani on kulunut melko tarkalleen nyt 20 vuotta. Olen ollut siis 38-vuotisesta elämästäni enemmän kroonisesti sairas kuin terve. Se on erikoista, koska olen silti aina ajatellut olevani terve, vaikka minulla onkin IBD-sairaus, joka ei koskaan lähde pois. Itse asiassa koko suolen Colitis ulcerosaksi alun perin diagnosoitu sairauteni on sittemmin muuntunut ennemminkin Crohnin taudiksi. Tämä ei ole mikään positiviinen kehitys, mutta olen ottanut senkin melko tyynesti vastaan. Samaa shittiä eri diagnoosilla. Lääkitään kuntoon, toivotaan, että homma pysyy hallinnassa ja eletään kuten ennenkin. 

Tiedetään, tiedetään. Ei se aina ole asenteesta kiinni, miten keho ja mieli voi, mutta kyllä sillä jokin vaikutus täytyy olla. Kun kolonoskopian jälkeen lähdin kärryttelemään pikkuistamme aurinkoisille kaduille, mieleeni juolahti kaunis ajatus. Olen hyvin onnekas, kun minulla on ympärilläni mahtava perhe ja luottoystäviä. Hyvät ihmiset ja asiat tuovat onnea tavalliseenkin päivään, mutta koska jokaisen meidän elämässä on kuitenkin myös niitä persereikiä (sairauksia, vastoinkäymisiä ja ihmisiäkin), niin suurimman onnen löytää luultavasti se, joka osaa tulla toimeen myös niiden ikävien asioiden ja tyyppien kanssa. Ei se aina ole helppoa, eikä suolistosairaudesta tule ikinä minulle ystävä. Luopuisin siitä saman tien, jos voisin. Mutta en ole ikinä antanut sille valtaa, eikä se ole ikinä nakertanut hyviä asioita elämästäni. En vietä 20-vuotisjuhlapäivää, vaan kohotan maljan sille, että edes 20 vuodessa sairauteni ei ole saanut minua pysymään poissa lenkiltä tai töistä. Ennemminkin toisin päin. Hyvä kunto auttaa minua jaksamaan myös silloin, kun suoli on pahempana ja myös palautumaan nopeammin hyvään kuntoon. Ilman hyvää hoitoa, jota julkinen puoli minulle on aina tarjonnut, en toki olisi saanut yhtään mitalia tai lasta. On ollut tämän sairaudenkin osalta lottovoitto syntyä Suomeen.