Kynä on minun kädessäni

Olisi niin helppoa jäädä tekemään sitä, missä on aina ollut hyvä. Olisi helppoa saavuttaa hyviä ja jopa loistavia tuloksia rasteilla. Nauttia hyvää palkkaa tekemällä sitä, mitä on aina ennenkin tehnyt. Lahjani riittävät siihen erinomaisesti silloinkin, kun mikään ei mene niin kuin pitäisi. Mutta siinä vaiheessa, kun voittaja tyytyy olemaan kakkonen, on syytä katsoa peiliin, vaikka se kuvastin kuinka rumasti tuijottaisi takaisin. 

Viimeiset huippu-urheilijavuoteni ovat olleet erittäin hankalia, vaikeampia kuin mitä olen aina antanut ymmärtää tai edes viitsinyt tiedottaa. Oljenkorret ovat vääntyneet tuulen tuiverruksessa moneen kertaan, mutta silti olen sinisilmäisenä naisena uskonut oikeasti siihen, että jotain hyvääkin on vielä luvassa.

Viimeisimmät MM-karkeloni olivat suorastaan omituiset. Olin sprintissä kuudes, pari sekuntia mitalista, mutta olin tilanteesta täysin ok tai ehkä hämilläni, vaikka pettymys ja näytönhalu olisivat olleet toivotummat tunteet. Taisin tajuta henkisesti juuri siinä kisassa, kuinka kaukana olin siitä voittajasta, joka halusin olla. Tappiota voittajaan tuli 55 sekuntia liian helpossa kisassa, ja se oli liikaa. Fysiikalla useimmiten muut kuusikoissa kumoon jyränneenä metsäläisenä olin haavoittunut jo ennen todellisia koitoksia. 

Keskimatkan suunnistin alun varmistelujen jälkeen kuin idiootti. Tiesin, että peli oli pelattu, kun puolivälissä rataa löysin itseni eksymästä. Kisa koostui lähinnä risukkoputtailuista mutta yritin silti väkisin lisätä vauhtia. Lajin luonteeseen kuuluen se kostautui. Seuraavan päivän viestissä juoksin hyvin, mutta niin teki muutkin ja siitä huolimatta, että nostin Suomen kärkikamppailuun, olin se, joka mursi mitalihaaveet. Henkisesti sekä fyysisesti se tapahtui toki jo ennen viimeistä loppukirikamppailua. Olin tällä kertaa epäonnistunut onnistuja. Sekin rooli oli minulle täysin vieras. 

Pitkällä matkalla en vaan enää jaksanut päässäni työskennellä, vaikka tiesin lintsaavani pakollisesta työstä. Seilasin pitkillä väleillä kuin juopunut purjehtija ja koska väliaikatietoja ei metsässä saa, luotin vain omaan negatiiviseen intuitiooni omasta vauhdistani ja suoritumisestani. Tulos oli 13., joka on siis minulle täysin mitäänsanomaton ja keskeneräisenkin fyysisen kunnon vastainen tulos. Psyykkeelleni tuo tulos oli ehkä ihan kohtalaisen hyvä. Voin vain todeta, että ilman kansainvälisiä kilpailuja on vaikea uskotella itselleen, että on maailman paras tai edes lähellä sitä.

Urheilussa ja voittamisessa on aina kyse yhtä paljon siitä, että haluaa voittaa ja on henkisesti nälkäinen kuin siitä, että fyysiset kyvyt mahdollistavat asian. Joskus voittajia nousee toki puskista paineettoman suorituksen ansioista, mutta suurimmat voittajat ovat voittajia kykyjensä lisäksi myös siksi, että he janoavat sitä eniten kerta toisensa jälkeen. Psyyke on se, mikä myös ratkaisee sen, kenen puolelle sekunnit kääntyvät. Siksi ”jos sprintti olisi jo tuonut parin sekunnin parannuksella mitalin, olisi koko laiva voinut kääntää kurssiin” –jossittelu on käytännössä täysin turhaan. Silloin, kun on voittaja, sekunnit kääntyvät lähes poikkeuksetta omalle puolelle. Tiedän sen omasta kokemuksestani.

Olen kisojen jälkeen ollut onnellinen. Se on ollut omituista, mutta myös huojentavaa. Olen odottanut katkeruutta, surua ja vihaa, mutta niitä ei ole kuulunut. Elämä on hyvää ilman mitalejakin. Olen touhunnut kaikenlaista ja tehnyt mitä sattuu. Lenkille olen eksynyt vain kerran, mikä on itse asiassa jo tuntunut huonolta kehossani. Urheiluhan on minulle muutakin kuin mitaleja. Se on tapa elää ja hengittää. Toisaalta kilpaurheilu on minulle vain voittamista, mikään muu ei riitä, eikä tule riittämäänkään.

Olen myös puolijulkisesti mietiskellyt ääneen sitä, että olen ehkä valmis jättämään MM-kilpailut pois omasta suunnistuskalenteristani. Harva on siihen minua kannustanut. Onkin monesti tullut sellainen olo, että ihmisten on vaikea kuvitella suutaria pois lestistään. Vaikka itse uskon, että minusta on vaikka mihin ja oikeastaan mihin vaan, niin muille se on jonkinlainen epäuskon ja jopa surun paikka. Ei ole yksinkertaista lopettaa siksikään, että niin moni muukin joutuu tahtomattaan lopettamaan minun kanssani.

Mutta koska olen aina tiennyt, että elämää on muuallakin, ehkä jopa marsissa, niin olen ajatellut hypätä seikkailuun. Kuten aluksi kirjoitin, olisi helppoa ottaa hyvää palkkaa ja nauttia jonkinasteista kansassuosiota ja –vihaa omassa ammatissani, mutta koska tiedän, että minusta on myös muuhun ja minusta on hyvin paljonkin kaikkeen muuhun, olen varma siitä, että on aika kääntää katseet sinne, missä en olekaan niin varma, uskalias ja kokenut, vaan sinne, missä minun täytyy pinnistellä äärimmilleni selvitäkseni. Sinne, missä aakkosten ensimmäinen kirjainkin tuntuu oudolta ja erikoiselta. 

Tunnen olevani jopa rohkea, kun haluan hypätä uuteen veneeseen, jonka köli ei ole vielä koskaan aaltoja halkonut. Mutta uskon, että kukaan meistä ihmisistä ei ole tarkoitettu vain yhtä tarinaa varten, vaan meillä kaikilla on mahdollisuus kirjoittaa monta erilaista. Kynä on omassa kädessämme, kun vaan muistamme käyttää sitä.

En tiedä, onko tämä kirjoitus lopetus suunnistussaagalleni. En lopeta viralisesti, vaan hetkellisesti. Otan näillä näkymin tauon huippu-urheilusta ja annan elämän näyttää minulle suunnan ihan ilman kompassin ikuista ja samaa näkemystä. Ilman pohjoista ja etelää, ilman oikeaa ja väärää.

Suunnistusta ja urheilua en lopeta koskaan. Enkä tiedä pidänkö koskaan rituaalinomaisia lopettajaiskekkereitä, mutta sen tiedän, että minulla on aina mahdollisuus palata. Minna Kauppi on aina suunnistaja, vaikka voissa paistaisi. Sen lupaan. Mutta se, millä tasolla teen asioita ja se, tulenko enää koskaan löytämään itseäni MM-karkeloista, onkin aivan toinen tarina. Sitä en vielä osaa kirjoittaa. Opettelenhan vasta aakkosia.