Minna Kauppi

Pulppuilevan innokas, iloinen, päättäväinen ja supertehokas.

Päättömiä päätöksiä

Lento Göteborgiin kymmenen päivän maajoukkeleirille lähti tänään aamupäivästä. Viime sunnuntaina, kun tulin seuraleiriltä Turusta kotiin, ajattelin jo ahdistuneena, että onko mun pakko tosiaan lähteä jo perjantaina taas reissuun. En tahdo. Noh, eihän mun ollut pakko. Ei leireille ole pakko mennä, vaikka se suotavaa onkin. Soitin koutseille, selitin asiani ja jäin kotiin lepäämään ja harjoittelemaan ainakin alkuleirin ajaksi.

Jostain syystä peilistä on viimeisen parin viikona aikana kurkannut aina tunnistamaton silmäpussieläin. Otin jopa Turun leirillä aamulenkillä kuvan sometusta varten, mutta ei niin väsynyttä naamaa viittinyt kenenkään kiusaksi laittaa. Miksi sitten niin? Jaa-a. Olen harjoitellut paljon, en mitenkään hirveästi tehoja, mutta kuitenkin kunnolla, viimeisen neljän viikon aikana on tullut keskimäärin 14h/vkossa treeniä enimmäkseen juosten. Olen lisäksi touhunnut vähän sitä sun tätä, ajatellut kaikenlaista maan ja taivaan välillä, mutta silti olen vähän yllättynyt siitä, että vaikka koen, että munhan pitäisi olla iloinen siitä, että juoksen, niin en kerta kaikkiaan halunnut lähteä leirille. Halusin harjoitella omissa ympyröissä, nukkua ihanasti omassa sängyssä niin pitkään kuin haluan ja tehdä muutenkin kaiken juuri silloin, kun itse haluan, eikä silloin, kun ohjelmassa lukee tai kun kahdellekymmenelle muulle urheilijalle sopii. Toisin sanoen, halusin vaan olla kotona hetken.

Juoksu ei ole ollut kauhean helppoa. Siis sitä sellaista helppoa, kun ei tarvitse perusvauhteihin väkisellä vääntää tallaa, vaan se painuu ihan itsestään alas. Olen enemmänkin vääntänyt väkisin ja puurtanut. Monesti keveys ja rullaus onkin mun kohdalla löytynyt pitkistä lenkeistä, jotka alkuvuoden monen lenssun vuoksi jäivät vähemmälle kuin oli tarkoitus. Niitä pitkiä ajattelin tässä tuupata juosten, sauvaillen ja metsäillen. PK-harjoittelulla ei tässä kohtaa voida mennä pahasti ojaan, mutta pelkäämpä että kymmenen päivän kova setti Göteborgissa olisi voinut enemmänkin syödä kestävyysvajeista kuntoani. Ja ainakin väsynyttä päätäni.

Silti joka kerta, kun päätyy tekemään jotakin näinkin epäurheilijamaista, tuntuu samalta kuin olisi keskeyttänyt kisan. Epäonnistumiselta. Periksi ei saa antaa liian helposti, muuten ei koskaan pääse huipulle. Toisaalta tunnen sydämeni ja sieluni. Ne eivät koskaan kuuntele järjen pragmaattista ääntä, vaan joka tapauksessa saavat päänkin käännettyä seuraamaan itseään. Päätökseni ovatkin usein kovin päättömiä.

Ehkä näin on siis hyvä, parempi ja paras. Intuitioni on niin äänekäs, että se vaatii etsimään ilolle kasvualustaa. Laitan kasvimaalle siemeniä multaan, sekä konkreettisesti että kielikuvallisesti ja ryhdyn korjaamaan satoa vasta sitten, kun sen aika on. Tosin ensi viikonlopun Ruotsin liigan kisat kirmaan kai joka tapauksessa, vaikka uusia lentoja leirille en olekaan vielä hankkinut, koska on hyvä käydä vähän hakemassa faktaa pöytää kansainvälisesti kovassa seurassa. Ei tarvitse sitten nojata ihan pelkkään luuloon ja epäluuloon.

Aurinkoisen raekuuroilevasta heinolalaismaisemasta ylös ponnistaen, 

Minna