Minna Kauppi

Pulppuilevan innokas, iloinen, päättäväinen ja supertehokas.

Yhteen hiileen

Urheilijana pyrin aina tekemään sen, mihin pystyn parhaimmillani. Tämä asenne pätee myös yhteistyökuvioihin. Kun teen sopimuksia, pyrin siihen, että molemmat puolet ovat tyytyväisiä kokonaisuuteen, jolloin tulee iloinen win-win –tilanne. Nykypäivänä sopimusten vääntäminen ei ole helppoa. Ajat ovat tiukat ja mitä vähemmän on näkyvyyttä sitä vaikeampi on päästä edes neuvottelupöytään. En puhu tässä omasta puolestani, vaan ylipäätään ns. tavallisten huipulle tähtäävien (yksilö)urheilijoiden tilanteesta.

Viime päivinä mediassa on pyörinyt Niskasen Iivon juomatölkki paperipussilla ja ilman. Sen tarkemmin hänen yhteistyökumppanitilannetta arvioimatta, tässä on omasta mielestäni nähtävissä muutama ongelma. Ensinnäkin jokainen maajoukkueurheilija elää käytännössä vuosittaisen leirityksen ja kisarupeaman liittonsa eväillä. Matkat, ruoat ja muut palvelut menevät yhteisestä kassasta. Jokainen urheilija allekirjoittaa urheilijasopimuksen liiton kanssa, joka sanelee ehdot molemmin puolin. Myös liitot joutuvat rahoittamaan toimintaansa osittain sponsorituloilla, jolloin urheilijat sitoutuvat sopimuksen allekirjoittaessaan kunnioittamaan toiminnallaan näitä sopimuksia. Yksilön kohdalla tämä kohta voi joskus harmittaa. Kun nousee staran asemaan, tuntuu, että liiton sopimukset ovat lähinnä omien sopimusten tiellä, estämässä henkilökohtaista kassavirtaa. Kuka vaan ymmärtää, että jos suuryritys tarjoaa hyvää yhteistyökumppanuutta, siitä on todella ikävä ja melkein mahdotonta kieltäytyä, näin varmasti myös Iivon kohdalla. Norjan Northug onkin koetellut tässä kohtaa aivan omia rajoja hiihtäessään sopimusasioiden takia välillä maajoukkueen ulkopuolella täysin oman huoltotiimin kera. Ilman maajoukkueen tukea tuntui hänkin kuitenkin olevan melkoisen yksin. Joka tapauksessa urheilija on käytännössä sopimuksillaan töissä niin liitolla kuin sponsoreillaan. Kenenkään edun mukaista ei pitäisi olla, että näitä sopimuksia ei kunnioiteta. Yksi urheilija voi periaatteessa tahtomattaankin romuttaa myös muiden urheilijoiden tukipohjaa.

Toinen tähän tapaukseen liittyvä puoli on ko. urheilujuomatölkin poistaminen kuvista YLEN toimesta. On yleisesti tiedossa, että esimerkiksi YLE ja isoimmat sanomalehdet pyrkivät välttämään logojen näkymistä. Tämä toiminta on mielestäni perusteetonta. Ensinnäkin siksi, että toiminta ei ole ollenkaan johdonmukaista. Jonkun urheilijan paita merkkeineen näytetään kokonaisuudessaan, mutta toisten kohdalla kuva leikataan niin, että näkyy lähinnä poskipäiden ihohuokoset. Itsekin pyrin mahdollisissa lehtijutuissa aina palvelemaan myös omia yhteistyökumppaneitani, sillä koen sen kuuluvan työni kuvaan. Meinasin kirjoittaakin tästä aiheesta jo kuukausi sitten, kun petyin (jälleen) siihen, miten vaikeaa se on. Hesarin henkilökuvaan minusta otettiin kuvia niin ladulla kuin sisätiloissa, mutta lehden sivuille pääsi vain kolme jäätävän kokoista naamakuvaa. Urheilijana koen, että sponsorit ovat niin tärkeä apu urheilijan arjessa, että niiden näkyminen lehtijutuissa ei pitäisi millään tavalla olla negatiivinen asia medioille eikä lukijoille.  Brändeihin paidan rinnassa on sitoutunut urheilija, eikä urheilijasta juttua tekevä taho.

Urheilija on kuin benjihyppääjä. Moni laittaa elämänsä yhden narun varaan ja toivoo, että se ei katkea. Huippu-urheiluun tarvittava satsaus näkyy suurimmalla osalla joka tapauksessa myöhäisessä työelämään siirtymisessä, mikä tarkoittaa, että uramahdollisuudet voivat pahimmillaan kaventua todella paljon. Valotettakoon nyt myös, että suurimmassa osassa suomalaisia lajeja kilpailijat eivät juurikaan saa rahapalkintoja, vaan urheilijan treeniolosuhteet rahoitetaan yleensä vanhempien, seurojen ja liiton toimesta. Muuhun elämään rahat kaivetaan töistä, opintotuista tai mahdollisilta sponsoreilta. Yleensä suurin osa elää kädestä suuhun –taktiikalla, mikä tekee pidemmän päälle huippu-urheilusta erittäin haastavaa tai jopa mahdotonta. 

Koska rakastan urheilua sen miljoonissa eri muodoissa ja uskon huippu-urheilun superhetkien tuovan riemua, inspiraatiota ja yhteen hiileen puhaltamisen buugieta pidemmälläkin tähtäimellä, toivoisin pientä kädenojennusta myös median taholta. Kansallisen ja kansainvälisenkin tason urheilijat saavat harvoin paikkoja esiintyä televisiossa tai muissa medioissa ja kun sellainen paikka vaikkapa suunnistuksen huippuliigassa avautuu, niin olisi hienoa, että urheilija, joka luultavasti kovan työn tuloksena on saanut hankittua muutaman tukijan matkaansa, voisi helpommin täyttää ”työpaikkansa” edellyttämät toiveet. Olisi mahtavaa, jos kuvaa ei leikattaisi poikki leuan ja otsan kohdalta vain siksi, että yksilö on saanut tukieuroja ulkopuoliselta toimijalta. Ennemminkin pitäisi nimenomaan olla auttamassa niitä harvoja urheilijalupauksia, jotka ovat valmiita hyppäämään huippu-urheilun raakaan maailmaan ja pistämään uskonsa yhden köyden varaan. 

Puhalletaan YHTEEN HIILEEN ja pidetään huoli siitä, että olosuhteet huippu-urheilun tiellä tehdään mahdollisimman hyviksi.

Terveisin, Minna, jolla on edelleen lenssunpoikasen kanssa tapellessa aikaa roikkua enemmän sohvalla kuin lenkillä.