Minna Kauppi

Pulppuilevan innokas, iloinen, päättäväinen ja supertehokas.

Juoksuhaudan tie???

 

Jauhan nyt tyhmät jutut ensin ja sitten niistä ei jatketa sen enempää. Päivää ennen Italian reissua muutama viikko sitten, puolen tunnin verkalla, rupesi sitten tuntumaan tutun hyppykuppamaisen iloisesti vasen akilles, ei siis se oikea, joka oli viimeisten kahden kuukausien kuntoutuksen tuloksena parempi jo. Italian vuoristossa se ei ”yllättäen” parantunut päivä päivältä, vaan kävi päinvastoin. 

Ilman teippi-ihmeitäni eli feikkiakilleksiani en olisi juossut yhtään treeniä louhikkoisessa vuoristossa. Treenit oli kuitenkin niin tärkeitä, että vedin vähän riskillä koko leirin täsmäreenit teippien avulla, kun niillä siihen pystyin. Ja sainkin tehtyä hyviä harjotuksia kerran päivässä, vaikka olo olikin kuin alottelijalla taas Dolomiittien syheriköissä, ekan maailmansodan taisteluissa rakennettujen juoksuhautojen seassa. 

Leirin lopuksi tuupattiin vikaa kertaa kortisonia ja odoteltiin, joskos koipi paranis. Ihmeitä ei ole tapahtunut juoksulevolla, eikä millään muillakaan konstein. Jossain kohtaa meinasin jo antaa periksi, tein minuutin kuntopiiriä ja annoin olla, lysähdin, väsähdin ja vajosin itsesääliin. Mutta niin kuin aina ennenkin, seuraavana päivänä löysin itseni taas treenaamasta. Jostain se Toivo aina tulee takaisin.

En juossut siis viime viikonloppuna sm-keskaria, vaan nautin (siis ihan oikeasti nautin:)) omista treeneistä ja vieraista aurinkoisessa, ihanassa säässä Santarannassa. Pyöräily-yhdistelemällä sain tehtyä hyviä komboja niin, että suunnistin aina rapiat viis minsaa ja kaikki muu tapahtui pyörien päällä. Suosittelen näitä kaikille pakkomielteisesti metsään halajaville. 

Päätin, että mennään nyt vaan, kun ei tunnu mikään tehoavan kuitenkaan. Huomenna aion olla starttiviivalla Huippuliigassa Inkoossa ja avata kisakauteni. (Nyt on siis siirrytty tämän osion iloisiin juttuihin, ainakin omasta mielestäni 😉 )  Päätin asiasta tänä aamuna. Hermo ei enää kestä ja olkapäällä lymyilee jo niin iso apina, että mun on pakko saada ampua se alas sieltä. Ahdistaa, jännittää ja housussa on varmasti köntsä huomenna ennen starttia. Juuri nyt, mikään ei ole yhtä varmaa kuin epävarmuus ja se pelottaa.

Viisas sanoisi, että nyt otetaan riskejä, koska lauantaina ja maanantaina juoksen joka tapauksessa näyttökisat Asiagossa, Italiassa. Onko tämä sitten juoksuhaudan tie vain tie Dolomiittien juoksuhaudoille, sen näyttää maailma viikonlopun jälkeen. Joka tapauksessa mä haluan tehdä näin ja silloin sen täytyy olla oikein päin. Sydän voittaa järjenhivenet ja sen kuuntelussa mä olenkin paljon parempi <3

Huomen aamulla sitten Rakkaudesta lajiin kera pistorius-bojojoing-akillesteippausten kohti ensimmästä kisaa. Suunnitelma on juosta kuin hirvi ja suunnistaa kuin navigaattori. Huippuliiga siis telkkalähetyksenä kolmelta Yleltä. Kattokaapa sieltä, miten apinan kävi!

Kisakallion urkkaopistolta tervehtien

Minna ja apina olkapäällä ja on tossa vieressäkin kai yksi 😉