Hyvin menee, mutta menkööt. Niinpä vissiin. Tsekatkaa vaikka meriselitykset päivän kaatosaderupeamasta Revardissa. Välillä tuntuu, että tökkivässä menossa näkee hyvinkin asiat, mutta sitten, kun kosahtaa, niin saattaa kosahtaa urakalla…

Kutosvälille mennessä samaistin siis rastia ottaessani keltasen supan ihan väärästä paikasta ja kompassia en kai ollut nähnytkään hetkeen. Sitä sitten etsiskelin sopivaa pistettä ennen kuin annoin periksi ja lähdin seiskalle (maastossa ei ollut tänään lippuja, vaikka Heiskasen Jarmo onkin muihin reeneihin onneksi viemässä nauhoja paikoilleen). Nyt katsoin tietysti jo kompassiakin, mutta suunta oli luonnollisesti 180 astetta väärä, enkä tietenkään huomannut sitä. Onneksi mikään ei enää täsmännyt polun ylityksen jälkeen ja palasin keräilemään ajatuksia ja juoksemaan itseäni polulta varmasti kartalle. Pää oli aika sekasin ja ymmärtämätön, kun huomasin, että mihin se kompsu oikeasti näyttää. Ei auttanu itku markkinoilla, vaan ihan oikeesti nauratti ääneen oma turoilu.

Viime viikon hl-sprintissäkin ( GPS) tuli sitten vedeltyä ihan päin honkia ja ahisti sprinttailu ihan hulluna. Että tässä on nyt se tilanne, että tossu ei nouse eikä nainen löydä. Tänään sataa tosiaan niin kovaa, ettei ehkä toista reeniä edes vedetä, mutta huomenna on ohjelmassa ”pitkän matkan finaalin” simulaatio samassa metässä. Nöyränä tyttönä lähden taas taapertamaan kivien ja puunkaatojen sekaan. Mutta en eksy, en suostu.

Onneks aatrinkokin on paistellu:)